90-luvun parhaat levyt: 1. nine inch nails: the downward spiral

Roklinnun 90-luvun parhaiden levyjen lista on saavuttanut viimeisen osansa.

90-luvun paras levy ei ole Nirvanan Nevermind. Se saattoi olla merkittävin ja on eniten myynyt 90-luvun rocklevy maailmassa (sen sijaan Suomessa jopa Jope Ruonansuu pieksee sen), mutta sen jälkeläinen In Utero on vielä parempi levy. Eikä myöskään Metallican musta levy ole 90-luvun paras levy, vaikka myi ihan julmetusti ja sinänsä hyvä levy onkin – joskin selkeästi heikompi kuin kolme edeltävää. Myöskään Oasiksen What’s The Story (Morning Glory) ei ole oikea valinta. Vaikka biisinkirjoitus on huikeaa, esityspuoli jää puolitiehen.

90-luvun paras levy on nine inch nailsin the downward spiral vuodelta 1994.

Tämä on jo toinen tällä listalla esiintyvä losangelesilaisessa kartanossa äänitetty levy! 90-luku ja Losin kartano vaikuttaa voittajan valinnalta.

Vuonna 1994 valvoin myöhään ja katsoin pitkälle aamuyöhön Woodstock ’94:n livelähetystä ja odotin Metallican settiä. Ennen Metallicaa soitti meikäläiselle pikkuisen tuntemattomampi nine inch nails. Olin kuullut bändin mainittavan usein Ministryn yhteydessä, mikä oli ehdotonta plussaa. Luullakseni myös Wishin video Brokenilta oli tarttunut verkkokalvoilleni sitä ennen.

nine inch nails aloitti. Vaikka kello oli ties mitä aamuyöstä ja väsymys painoi päälle, sydän alkoi hakata ja olin myyty. (Metallica oli tämän jälkeen vähän no-joo-mallinen esitys.) Tämän bändin levyjä pitää hankkia ja vähän äkkiä.

Seuraavana päivänä syöksyin levykauppaan. Myös sitä seuraavana. Aika monena muunakin päivänä menin, kunnes olin kasannut kaikki siihen päivään mennessä julkaistun nine inch nailsin.

1994 kuuntelin the downward spiralin luultavasti muutamia kymmeniä kertoja, eikä tahti hirveämmin myöhempinä päivinä hiipunut. Albumi kuulostaa edelleen tuoreelta, mikä on aivan poikkeuksellista 14 vuotta vanhalle levylle, jolla on teknologinen sydän.

Jokainen raita levyllä on puhdasta timanttia ja kokonaisuus soljuu juuri niin kuin konseptilevyjen pitää soljua. Tätä taustaa vasten en ymmärrä, miksi japanilaiselle versiolle on läiskitty coverbiisi Dead Souls bonusraidaksi. Vaikka se on hieno kappale, se ei ole osa tuota konseptilevyä.

Kontrasti tekee tästä levystä hienon. Tällä levyllä on hillitön määrä kuiskaamista ja hillitön määrä huutoa. Löytyy hiljaista synailua ja lähes tunnistamattomaksi säröytettyä kitaraa. Kun hiljainen on hiljaista, kova kuulostaa kovemmalta. (Terkkuja lähes kaikille viimeisen 15 vuoden aikana levyjä masteroineille tyypeille.)

Tämän listan kaikista viidestä levystä tämä on vaikuttanut eniten 90-luvun soundiin. the downward spiralin jälkeen särölaulu ja industriaalikitarat olivat viittä vaille mainstreamia. Kaikki tahtoivat olla Reznoreita. Kunpa Danzig olisi tajunnut pysyä siitä pelistä pois.

Kaksi vuotta myöhemmin Reznor tuotti Marilyn Mansonin konseptilevyn Antichrist Superstar pitkälti samalla kaavalla. Se oli niin lähellä nine inch nailsia kuin Manson pääsee, ja sitä levyä Manson ei koskaan ylitä.

Roklinnun mukaan 90-luvun viisi parasta levyä ovat siis:

1. nine inch nails: the downward spiral
2. Radiohead: OK Computer
3. Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual
4. Red Hot Chili Peppers: Bloodsugarsexmagik
5. Faith No More: Angel Dust