Jos olet uskottava muusikko, ja hetken mielijohteesta päästät Fred Durstin studioon kanssasi, vaikkakin vain yhden biisin ajaksi, on ihan paikallaan pitää 12 vuoden tauko täyspitkien teosta.
Primus on palannut uuden levyn kanssa. Vähemmästäkin on innoissaan. Primuksen heikoimmatkin albumit ovat erinomaisia, joten pakkohan tämän on hyvä olla.
Vaikka bändin soundi muuttuu jonkin verran levystä toiseen, ydin on aina sama. Tällä levyllä rumpali on taas vaihtunut. Ennen ensimmäistä levyä Primuksessa soittanut Jay Lane palasi kannuihin. Primuksen soundi on niin omintakeinen, ettei siihen ihan hirveästi vaikuta, kuka Claypoolin kavereista paukuttaa kannuja – koska ne kaikki ovat hyviä. Eivät ne muuten tähän bändiin pääsisi.
Claypool on ottanut tällä levyllä linjaksi polkea vähän mennyttä enemmän efektipedaaleja ja selostaa puhelaulumaisesti tapahtumia säröisen mikin läpi. Eipä tämän bändin kanssa useinkaan ole se laulu keskeisin juttu ollut, eikä se ole tälläkään levyllä muuttunut. Fisherman Chronicles saa neljännen osansa tällä levyllä. Ei tämä olisi Primus-levy, jos ei kalasta puhuttaisi.
Parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen olin vähän hämmentynyt, kun ei oikein jäänyt levyltä yhtään hyvää biisiä mieleen. Kuitenkin tuli vähän väliä fiilis, että tämä koko levy pitää kuunnella uudestaan. Ja uudestaan. Nyt olen kuunnellut sen vajaassa viikossa kohta kymmenen kertaa, eikä se vieläkään kyllästytä.
Roklintu 