90-luvun ajattomien biisien haaste 5/7: Radiohead – Paranoid Android.

Radioheadin magnum opuksen, OK Computerin, ensimmäinen sinkku syntyi muutaman biisinraakileen yhdistyessä. Ne kaikki olivat aika hyviä biisejä, ilmeisesti.

OK Computer kokonaisuutena on ajaton. Jokseenkin jokainen biisi kertoo siitä, että kaikki menee ohi nopeasti ja en ole oikein tarkalleen enää mukana, mutta yritän. Tuo ei ole pelkästään 90-luvulle ominainen ajatus.

Radiohead on tehnyt monta hyvää levyä tuota ennen ja tuon jälkeen. Tuohon tasoon eivät ole tuota levyä lukuunottamatta päässeet, mutta eipä ole kovin moni muukaan bändi.

90-luvun haaste: 2/7 – Talk Talk: Ascension Day

Ajattoman 90-luvun musiikin haasteen päivä 2/7. Seitsemän 90-luvun suosikkia, jotka eivät ole vanhentuneet 20 vuodessa.

Talk Talk teki paljon aikaan jumiin jääneitä juttuja 80-luvulla. Aiemmin tehtiin mm. No Doubtin kuuluisammin coveroima It’s My Life, joka on reipasta kasaripoppia. Kaksi viimeistä levyä olivat sen sijaan se, mitä monet pitävät tärkeimpinä post-rockin alun rakennuspalikoina.

Poimin Talk Talkin Laughing Stock -levyltä Ascension Dayn, vaikka olisin voinut poimia melkein minkä tahansa muun raidan, koska tuolla ei hittejä ole ja tavara on tasaista. Biisi tuntuu siltä, että se samaan aikaan menee koko ajan eteenpäin, mutta ei oikeastaan pääse mihinkään. Tuo on se tunne, joka tulee, kun kuuntelee tuon koko levyn läpi. En tiedä, mitä tapahtuu, mutta se miellyttää korvia.

Vertaukset Radioheadin levyihin eivät ole ihan tuulesta temmattuja. OK Computerilla ja etenkin myöhemmillä levyillä vaikutus on ilmeinen. Ei Thom Yorken laulutyyli kovin kaukana Mark Hollisista ole. Joka suuntaan hitaasti valuvat biisirakenteet ovat tuttua tavaraa myös Radioheadin meiningeissä.

Talk Talkin levyt menivät minulta 90-luvulla ohi, koska silloin ei ollut yhtä helppoa löytää uutta musiikkia. Uudet musiikit piti joko löytää kaverin levyhyllystä, radiosta, MTV:ltä tai kirjastosta. Muutoin joutui sokkona ostamaan yli satasen levyjä. Talk Talkin himmailut eivät noissa lähteissä usein kummitelleet.

Onneksi myöhemmät päivät tarjosivat mahdollisuuden. Siksi olen sahannut tämänkin levyn muutamankymmentä kertaa työpäivän taustamusiikkina läpi.

Radiohead: King of Limbs

Olen antanut King of Limbsin syöpyä mieleen riittävän kauan. Nyt siitä voi jo sanoa enemmän. King of Limbs on levy, josta ei tulisi suosittu, ellei Radiohead olisi sitä tehnyt. Levy ei ole järin helposti lähestyttävä, eikä se putoa oikein mihinkään genreen näppärästi. Toisaalta se on elektronista musiikkia, toisaalta levyn loppupuolella kuuluu myöhempien aikojen Radioheadin kitaramusiikki.

King of Limbs on parhaimmillaan alusta loppuun kuunneltuna. Yksittäiset raidat voivat jäädä vähän luoliin huuteluksi. Jos aikainen Radiohead oli hienoja poppibiisejä, nyt musiikin sydän on pienieleisessä, mutta erikoisessa soundimaailmassa, joka kantaa läpi koko levyn. Alun elektrosyke aukeaa hiljalleen lopun akustisvetoisemmiksi biiseiksi.

Onko tämä hyvä platta? On toki, mutta ilman vanhoja meriittejä tätä ei kovin moni löytäisi, saati sitten maksaisi useampaa kymppiä kalliimmasta newspaper editionista, josta ei ihan tarkkaan edes tiedä, mikä se on.