En epäile hetkeäkään että musiikin suurkuluttajille, joita epäilen aika suuren osan tämänkin blogin lukijoista olevan, olisi mikään uutinen Ukin-Musiikki nimisen levykaupan epärehellinen toiminta. Olen kuitenkin sitä mieltä että heikko palvelu, joskus suorastaan epärehellinen toiminta ja varsinkin internetin kautta tapahtuva sellainen, tulee tuoda esiin ja kertoa eteenpäin, jotta moista osattaisiin tehokkaasti vältellä.

Olen itse jättänyt liikkeen suosiolla rauhaan kun sen sekoiluista ensikerran kuulin, joten huonot kokemukset ovat omalta kohdaltani jääneet muilta kuultuihin tarinoihin ja netistä luettuihin, epäilemättä hieman väritettyihinkin, kauhukertomuksiin.

Osui kuitenkin näppeihini artikkeli, jossa aika pitkälti summataan ne asiat jotka olen itse vuosien varrella ymmärtänyt faktoiksi ja tuotiin ilmi muutama uusi syy olla tutustumatta liikkeen tarjontaan sen tarkemmin. Sääli sinänsä, koska tarjonta on listausten mukaan hyvää.

Musiikkikaupasta asiakkaan painajainen -artikkeli Pop-Lehdestä

Aikamoista menoa suomalaisella festivaalikentällä, kun festareita tipahtelee pois listalta tasaisen tappavaan tahtiin. Ensin tuli viimeviikolla Rovaniemi Rock (joka muuten oli tarkoitus järjestää samalla viikonlopulla kuin Ruisrock ja toinen Rovaniemeläinen Simerock, mene ja kuvioi) ja nyt huomasin että myös Järvenpään Rockjuhannusta on kohdannut kohtalo turski.

Kannattaa lukea molempien festivaalien sivuilta syyt tapahtuneisiin, aikamoista draamaa/viihdettä meinaan olisi tarjolla. Simerock ja Rovaniemi Rock tapahtumien takana on ihmisiä jotka aiemmin ovat sulassa sovussa järjestäneet tapahtumiaan, nyt siirryttiin politiikasta tuttujen keinojen pariin ja muta roiskui, eikä keinoja kaihdettu.
Järvenpään Rockjuhannuksen tapauksessa kyseessä ovat kusipäisen kaupunginisät, joiden mielestä moinen roskasakki ei ole tervetullutta paikkakunnalle, onhan se hankkinut maineensa vakavastiotettavana festivaalipitäjänä.

Ja loppuun omat pohdinnat:
On se niin mahtavaa kun muutama asennevammainen ihminen oikeassa asemassa voi tuhota hommelit niin monelta ihmiseltä. Enkä nyt siis viittaa vain näihin kahteen tapaukseen, vaan yleisesti tähän asenteeseen, jonka mukaan kompromissi on tappio ja tappioon ei alennuta. Eli hoidetaan homma niin että jos ei mun tavalla niin ei sitten saatana ollenkaan.
Mitenkäs se musiikkitalon byggaaminen eteneekään siellä tsadissa? Eikö sielläkin kinata jostain vitun suoja-aitojen pystytysurakasta tai muusta lopputuloksen kannalta välttämättömästä seikasta?

Miksiköhän se muuten on että nuoriso ei juuri välitä politiikasta ja byrokraateista?

Levykaupan alamäki kiihtyi Suomessa @ Digitoday

Muutama lainaus.

”Suomalaiset eivät suinkaan ole hylänneet musiikkiäänitteitä. Niistä ei vain haluttaisi enää maksaa.”
Korjaus, paskasta ei haluta maksaa kovaa hintaa, varsinkin kun niidenkin tuotteiden kohdalla jotka halutaan mietitään useampaan kertaan halutaanko maksaa pyydettyä hintaa.
Jos levyn saa tilattua kaveriporukan kesken posteineen kotiin kuljetettuna 15 ? hintaan jenkkilästä tai muualta netistä, miksi vitussa vaivautua kauppaan joka ei luultavasti edes myy mitään 100:n sillä hetkellä myyvimman tuotteen ulkopuolelta?

”Suurena huolena on se, että koko maailmanlaajuinen radiotarjonta muuttuukin täydelliseksi tiedostolähteeksi hakea ja kopioida ilmaiseksi musiikkia, sanoo Alaspää (Arto, ÄKT:n toiminnanjohtaja).”
Kuka tämä typerys on ja miksi hän on minkään tahon toiminnanjohtaja?
Kuka helvetti viitsii kopioida musiikkia RADIOSTA?! Se osa ”piraateista” jotka näin tekevät ovat ehdottomasti vähemmistö, jota ei kannata ottaa edes huomioon, puhumattakaan että siitä tulisi huolestua.

”Satsaamme uuteen musiikkiin ja hitteihin. Kun hittejä on, uskon että niiden kokonaisvaltainen hyödyntäminen toimii hyvänä siltana, kunnes digitaalinen puoli lähtee isommalla vaihteella käyntiin, sanoo Fry (Mark, SonyBMG:n markkinointijohtaja).”
Olisiko kuitenkin yksi (omasta mielestäni suuri) syy juuri tämä asenne musiikkia kohtaan, että se on kulutushyödyke jonka joukosta tulee etsiä ja tehtailla hittejä sekä myyvää musiikkia? Sen sijaan että etsittäisiin hyvää musiikkia.
Markkinat ovat saturoituneet paskasta kertakäyttömusiikista ja nykyään jopa peruskuluttaja rupeaa huomaamaan että heitä huijataan. Ei kukaan jaksa britneyspearssejä ja smurffirätzejä ikuisuuksiin, kun vielä uuden laadukkaan musiikin löytämisestä on tehty vaikeaa (ohjelmat lopetetaan tai muokataan helposti pureksittavaksi purkaksi) on satunnaisen kuuntelijan helpompi unohtaa koko juttu ja avata radio jos musiikkia tekee mieli. Samaa sontaahan sieltä puskee, eikä siitä tarvitse edes maksaa.

Minä osoitan syyttävän sormen bisnemiehiin, jotka kusevat omille ja minun kintuilleni tuodessaan musabisnekseen bling bling -asenteet ja excel-laskelmansa, sen sijaan että etsittäisiin lahjakkuuksia ja hyvää musiikkia.

Jatka lukemista ”Pisnismiehet kitisee” →

Kuten monet muutkin teollisuudenhaarat ja -alat, myös musiikkiteollisuus elää ajassaan mukautuen ajan vaatimuksiin enemmän tai vähemmän tarpeiden ja vaatimusten mukaisesti. 2000-luvulla julkaistaan musiikkia eri tavalla, eri lähtökohdista ja tietysti itse musiikkikin on erilaista kuin menneillä vuosikymmenillä.

Yksi musikkiteollisuuden reunoille, jopa paikoin ulkopuolelle jäävä, mutta vahvasti siihen liittyvä ilmiö on demokulttuuri. Siis nämä lukuisten artistien ja bändien hengentuotokset, jotka odottavat ottajaansa. Odottaen sitä oikeanlaista lafkaa ja julkaisijaa, miellyttävää levytyssopimusta, sopivia markkinoita ja kuun oikeaa asentoa.

Vuosien saatossa on varmasti monikin huomannut millä tavoin demokulttuuri on muuttunut. Bändejä on kenties enemmän kuin koskaan aikaisemmin, tai siltä se ainakin tuntuu levyarvostelupinoja katsoessa ja levykauppojen katalogeja selatessa. Myös kilpailu on kovempaa tai näin sen ainakin voisi kuvitella olevan. Se mikä demoissa itsessään on muuttunut, on niiden tapa ilmaantua markkinoille aiempaa aggressiivisemmin ja ilmeisen hyvällä bändi-itsetunnolla varustettuna.

Siinä missä ennen demotekele oli kenties kuppaiselle kaupan c-kasetille mankkarilla kopioitu nauhanretale, jota levitettiin kenties kera flyeriden ja käsintehtyjen kirjeiden, nykyään tarjolla on kaikenlaista cd-r-kiekkoa vaihtelevantasoisilla kansilla ja jopa kunnon painettuja levyjä, kenties jopa astetta harvinaisemmissa formaateissa. Siinä missä ennen tuotoksia jaettiin eteenpäin nimen saamiseksi ja ehkä jopa se himoittu levydiili mielessä, nykyäähn demot ovat enemmänkin kauppatavaraa, lähempänä omakustannetta kuin aitoa demotekelettä.

Ironiseksi, jopa huvittavaksi tilanteen demojen ja omakustanteiden toistensa lähestymisessä tekee seikka, että myös levyjen hinnat ovat muuttuneet. Samalla kun kenties painotaloissa painetut demokannet ja astetta prameammat cd-r-demot nostavat hintaansa ja bändi aikoo tehdä viiden-kuuden euron bisnestä puoliomakustanteillaan, itse levyjen hinnat ovat alkaneet tulla alaspäin. Eivät välttämättä siinä perinteisessä formaatissa ja sen automarketin hyllyissä, vaan nettilevykauppojen, piendistrojen sekä mp3-kauppapaikkojen muodossa.

Myös käytettyjen levyjen määrät ja saatavuus ovat parantuneet yleisesti Internetin myötä. On nettihuutokauppoja, nettifoorumeita ja tietysti niitä perinteisiä levykauppoja ja divareita, joista niitä kunnon julkaistuja levyjä saa jopa uudenveroisessa kunnossa ja parhaimmillaan halvemmalla kuin sitä kolmen biisin cd-r-demoa, jossa pahimmillaan on yksipuolisesti kopioitu xerox-kuvatus.

Demojen julkaisupolitiikassa onkin bändien suhteen valtavia eroja. On bändejä, jotka tunnistavat demojen julkisuus- ja promootioarvon ja käyttävät näitä demokiekkoja lähinnä levydiilien metsästämiseen sekä nimen hankkimiseen arvostelupalstojen ja muiden kautta. Sitten on niitä akteja, jotka pihtailevat promootiossa ja yrittävät kenties tienata voittoa myymällä käytännössä ylihinnoiteltuja seedeeärriä. ”Osta meirän demo, 3 tiukkaa rallia, 10 minuuttia rankkaa rokkia ja hinta vain 6 euroa + 2 euroa posteihin – laatukamaa!” Ja sitten vielä ihmetellään missä on levydiili, miksei ketään kiinnosta.

Vaan eihän se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.