Suomen vanhin rockblogi Roklintu on tänään 20 vuotta vanha. Ei matkoilla, muttei juhlikaan.
Muutaman vuotta on ollut hiljaista. Ehkä Roklintu palaa vielä, mutta paluu tapahtuu todennäköisimmin jossain toisessa formaatissa. Minulla on jo suunnitelma.
Previously True: Disagreements Are Fine EP
Tällä kertaa minulla on oma lehmä ojassa. Tässä yhteydessä lehmä on EP ja oja on Spotify.
Me olemme Previously True. Panimme ulos 22 minuuttia, viisi biisiä särörokkia 90-luvun hengessä. EP:n nimi on Disagreements Are Fine.
Sekä meininki että soundi ovat sekoitus retroa ja modernia. Kitarat on soitettu kahden eri 80-luvun Mesan läpi, mutta tuotannossa on käytetty hyväksi kaikki mahdolliset modernin Apple Logic Pron mahdollisuudet. Emme lähteneet Jamiroquai- tai Jack White -henkiseen dogmailuun.
Vaikutteet ovat melko kirjava joukko, joista on tehty summaus tähän päivään. Sekä 70-, 90- ja soundeissa ja lyriikoissa myös 2010-luku ovat edustettuna poikkeuksellisen hyvin, ja parilliset vuosikymmenet paljon vähemmän, koska musiikki vaikuttaa hukkaavan itsensä aina kerran 20 vuodessa.
Koska internet on tehnyt maailmaa hyvällä tavalla pienemmäksi, tästä tuli kansainvälinen tuotanto. Rumpuraidat nauhoitettiin Malmilla Studio 303:ssa, bassot Töölössä, kitarat Herttoniemessä, laulut Herttoniemi-Kamppi -akselilla, mutta miksaus ja masterointi tapahtui Nonthaburissa Thaimaassa. Se, mikä vielä lähimenneisyydessä olisi ollut kohtuuttoman kallista ja hankalaa, oli nyt aika helposti ja järkihintaisilla kamoilla tehtävissä.
Tsekkaa, jos moinen meininki lämmittää. Nyt olisi ovela muuvi väittää, että tämä karkeasti 16 vuotta vanha blogi oli vain pitkä pohjustus sille, että pääsee promoamaan oman bändin EP:tä.
Disagreements Are Fine löytyy Bandcampista, Spotifystä, iTunesista, Apple Musicista ja Google Playsta sekä parista muusta paikasta.
Kynnet – Milla (Ei voi sietää mua)
Törmäsin täysin sattumalta ohi kulkiessani Sideways-festareilla Kynnet-nimiseen bändiin. Se kuulosti vuosituhannen vaihteen skandinaaviselta toimintarokilta, joten olin valmiiksi jo positiivisella asenteella. Kun vielä meininki oli positiivinen, jumahdin siihen koko keikan ajaksi.
Kynnet on tuuppaamassa uutta levyä ulos ensi kuussa. Ensimaistiainen Milla (Ei voi sietää mua) maistuu miellyttävältä. Livemeuhkaamiseen verrattuna särö löytyy lähinnä laulusta, kun kitarat vedetään melko puhtaana.
Arvioin, etten ole ihan ainoa, joka löytää yhtymäkohtia Strokesin ensimmäiseen levyyn tai FIDLARin viimeisimpään. Ihan liian harva bändi kuulostaa FIDLARilta.
Alive in the Superunknown
Kevät 1994, pieni paperiteollisuuspaikkakunta Kanta-Hämeessä. Nuoren miehen virikkeet ovat vähissä. Levyt maksavat 109 markkaa kappale, ja talouden ensimmäinen CD-soitin on saapunut kolme vuotta aiemmin, joten levyjäkään ei ihan hirveästi ole.
Luen huoneessani lukion historian kokeeseen. Ei ihan superina naposta. Totean hetken lukemisen jälkeen, että nyt riittää. Päätän, että nyt menen levykauppaan hakemaan sen Soundgardenin Spoonman-sinkun. MTV:llä tuolloin tiuhaan pyörinyt biisi oli ihan käsittämättömän hyvä, ja edellisen levyn Rusty Cage oli vakuuttanut kovaa. Black Hole Sun ei ollut vielä tullut ulos, ja iso räjähdys antoi odottaa vielä tuloaan.
Levykaupassa päätin ostaa sittenkin Superunknown-täyspitkän. Se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Superunknown on yksi 90-luvun parhaista levyistä. Tuo lätty sahattiin noina vuosina ja myöhemmin lukemattomia kertoja läpi, ja ahdistavat teinivuodet olivat taas vähemmän ahdistavia. Inspiroiduin Soundgardenin esimerkin osoittamana kokeilemaan dropped-D-viritystä ja kitarointini sai pysyvästi 90-lukulaisemman juonteen.
Eilen illalla, kun Chris Cornell oli vielä vasta valmistautumassa keikkaan ja vielä hengissä, kuuntelin YouTubesta Soundgardenia ja mietin, että jumalavita – kuulostaa edelleen hyvältä. Pureuduin kitarasoundeihin, tsekkasin livejä, vilkuilin mitä se Cornellin signaturemallikitara maksoikaan (ihan simona, älkää ostako). Kun koskin eilen kitaraan viimeisen kerran, pyörittelin Fell On Black Daysin riffiä.
Uutinen Cornellin kuolemasta tuli tänään kesken työpäivän. Palasin mielessäni hetkeksi 90-luvulle synkälle paperiteollisuuspaikkakunnalle istumaan mintunvihreään säkkituoliin ja treenaamaan vielä kerran, miten se Spoonmanin riffi menikään.
En muista, miten tuo historian koe meni, mutta sen muistan kirkkaasti, kuinka paljon Superunknown ja Badmotorfinger vaikuttivat silloin. Niillä kahdella oli paljon enemmän väliä.
Aika särörokin monokulttuurin jälkeen
Loputon tarjonta ja helppo löydettävyys on tappanut ajan, jolloin oli vain ne muutamat levyt, joita genressään kaikki kuuntelivat. Nyt vanhat kitaramusiikkia arvostavat tyypit kuuntelevat vain nostalgia-artisteja ja ihan liian usein tippuvat tuoreemmista, kun ne ovat niin hajallaan, eikä enää ole uutta nykyajan Metallicaa tai Nirvanaa, tuskin edes Pearl Jamia.
Striimauspalveluiden discovery-työkalut ovat parantuneet viime aikoina aivan häkellyttävän paljon. Niillä on meidän koko kuunteluhistoriamme. Ne tietävät kyllä, mitä meille tarjota. Spotifyn Discover Weekly on avannut ihan uuden hyvien artistien maailman. Miten muuten olisin löytänyt jonkun täysin tuntemattoman Chook Race -nimisen bändin 24000 kuuntelua keränneen kappaleen, joka sopii täydellisesti meikäläisen korvaan?
Tuota hyvää marginaalista kamaa on valtavasti. Niin on vähän valtavirtaisempaakin, jota ei tule muistettua, ellei selaile Pitchforkia ja kuule, että Sleater-Kinney on pistänyt ulos timmin livelevyn.
Siitä inspiroituneena kasasin soittolistan, jossa on kaksi ja puoli tuntia vain alle viisivuotiasta särörokkia. Koetin pitäytyä pois kaikkein ilmeisimmistä artisteista, koska ei kenellekään tätä blogia lukevalle tule yllätyksenä, että Radiohead on lähiaikoina pistänyt levyn ulos tai Bowien viimeinen oli aika jepa.
Kuuntele uuttakin musaa, nostalgiajäbä. Ei se sinun lempimusiikkityylisi ole mihinkään kadonnut, vaikka olisi kolmekymmentä ohittanut. Ei edes silloin, vaikka ohittaisi 40.
Tulenko vanhaksi?
Huomasin työmusiikkia etsiessäni Spotifyn Release radarista, että Against Me! oli julkaissut toissaviikolla uuden levyn huomaamattani. Kuuntelin sen kolmeen kertaan. Se on hyvä, joskaan edellistä huippulättyä ei ylitä. En ennen olisi missannut noin hyvän bändin uutta levyä kymmeneksi päiväksi.
Metallica julkaisi tänään kakkossinkun uudelta levyltä. Olen innoissani siitä, että sekä ykkös- että kakkossinkku kuulostavat 80-luvulta, mutta 2010-luvun tuotannolla. Kovasti kaipaan nuoruuden metallia, enkä niinkään etsi uusia metallisuuruuksia fanitettavaksi. Tämä näkyy myös siinä, että varovaisella toiveikkuudella odotan tällä viikolla julkaistavaa Suicidal Tendenciesin uutta levyä, jossa on Dave Lombardo rummuissa.
Lombardo oli rummuissa myös Misfits-reunioneissa, jotka olisin halunnut nähdä. Tosin Provinssin Danzig + Doyle -Misfits-muistelo oli kova ja riitti minulle. Mutta miten vanhaksi olen tullut, kun fiilistelen jotain vuonna 1983 hajonneen bändin yhteenpaluuta?
Jouduin pinnistelemään männäpäivänä, kun mietin, mistä viimeisen muutaman vuoden aikana pinnalle nousseesta artistista oikeasti pidän. Lopulta päädyin Courtney Barnettiin ja Cymbals Eat Guitarsiiin (jolla on kymmenen päivää vanha kova levy!). Fidlar pääsee tälle lyhyelle listalle myös. Ehkä Menzingersinkin voisi laskea tuohon kastiin. (Kas, Menzingersin uusi sinkku on tullut juuri, ja ei-yllättäen olisi mennyt ohi, ellen olisi tätä tekstiä varten tsekannut Spotifyä.)
Olenko setäytymässä? Last.fm:n 50 eniten vuoden aikana kuuntelemassani artistissa on vain kourallinen viimeisen viiden vuoden aikana pinnalle nousseita bändejä, kuten Ghost. Merkit ovat pahasti ilmassa.
Ehkä vanhenenkin. Huomasin parturin suojakaavulle putoavista hiuksista, että harmaannun nopeammin kuin uskoisin. Lisäksi kroppa jaksaa yllättää oudoilla tavoilla. Red Hot Chili Peppersin keikan etkoilla kuuden hengen seurueemme laski, että vain yksi selviää syksystä ilman olennaista lääkärin apua. Se toki on ihan luontevaa 1983 perustetun bändin yleisölle. Tilattiin kännykkäaplarilla safkat etkopaikkana toimineen kaverin duunipaikan saunalle. Syötiin ja juotiin pienpanimo-oluet ja sitten mentiin Areenalle istumapaikoille.
En silti aio vanheta. Pitää vissiin taas skarpata ja katsoa aktiivisemmin, mitä nuorilla artisteilla on annettavana. Mun pitää siivota mun akti. Lopetinko tämän nuoruuden etsimisen viittauksella levyyn, jonka ostin divarista Hämeenlinnasta joskus 1995? Näemmä.
Okei, joskus nostalgia on jees: Temple of the Dog tekee paluurundin
Temple of the Dog tekee paluurundin loppuvuodesta jenkkirannikoilla. He tekivät 90-luvun alussa muistolevyn Mother Love Bonen Andy Woodille. Mahtavaa, että tälle projektille annetaan lisää huomiota, koska mainiosta levystään huolimatta se tuntui menneen porukalta ihan ohi (pl. MTV:n videosoittolista vuonna 1991, jolloin Hunger Strike pyöri nonstoppina ja sitten katosi).
Temple of the Dog -lätty oli nauhoitettu siinä välissä, kun Gossardin ja Amentin miehittämä Mother Love Bone loppui, ja Pearl Jam ei ollut vielä ehtinyt panna mitään levylle.
Ihan aavistuksen verran reunionin kirkkautta himmentää se, että Temple of the Dogin miehitys näytti ja näyttää tältä:
- Laulu: Chris Cornell, Soundgarden
- Taustalaulu: Eddie Vedder, Pearl Jam
- Kitara: Stone Gossard, Pearl Jam
- Kitara: Mike McCready, Pearl Jam
- Basso: Jeff Ament, Pearl Jam
- Rummut: Matt Cameron, Soundgarden (ja tätä nykyä myös – arvasitte jo, Pearl Jam)
Eli käytännössä Pearl Jamin jätkät kiertävät Cornellin kanssa. Ei ihan täysin mahdotonta saada moista porukkaa kasaan. Käytännössä meinaa, että Cornell pölähtää mille tahansa Pearl Jamin keikalle, kuten on pariin otteeseen tehnytkin. Silti haluaisin palavasti nähdä tuon, mutta eivät tee tuota rundia täällä vanhalla mantereella.
Nostalgisoidaan hetki Hunger Striken videon kanssa. Koska tuo oli ajalta ennen Pearl Jamin ja Soundgardenin isoa menestystä, budjetitkin olivat vaatimattomia. Videon konsepti on se, että Cornell laulaa aluksi pimeässä ja sitten jätkät musisoivat rantapuskassa.
NOFX palaa selväpäisempänä
NOFX on tehnyt aika liudan biisejä, joissa päihteily on kuvattu positiivisessa valossa. Nyt otetaan askel takaisin. Ensimmäinen julkaistu biisi 7.10. tulevalta uudelta First Ditch Effort -levyltä kertoo rumpali Eric Sandinin mustimmista vuosista. Six Years on Dope. Silti Melvin ja Fat Mike laulavat sen ensimmäisessä persoonassa.
Se on hyvä nopsa rykäisy. Jos et tykkää siitä, se on 90 sekunnissa ohi. Jos tykkäät, ehdit kuunnella sen vartissa kymmenen kertaa.
BTW: Fat Mike on ollut jo 60 päivää selvänä. Maailma muuttuu.
Lopeta nostalgia ja kuuntele uutta musiikkia
Red Hot Chili Peppers julkaisi uuden levyn, joka kuulostaa uudesta tuottajasta huolimatta aika sapluunaan tehdyltä vuosituhannen vaihteen RHCP:ltä. Silti se on oikein hyvä. Lue nuo kaksi edellistä virkettä uudestaan ja vaihda RHCP:n tilalle Blink-182. Vaihda vuosiluvuksi 1997 ja bändiksi Radiohead.
Hyvä, että sedät jaksavat heilua. Eikö jokin uusikin kitararunttaus olisi hyväksi?
Kun nuoret karkaavat hiphoppiin, R&B:hen ja EDM:ään, särörokkiin tulee vähemmän isoja uusia nimiä ja vanhat parrat jumittavat kuuntelemaan sekä nuoruutensa musaa että kaiken maailman Led Zeppelinejä, Pink Floydeja ja Black Sabbatheja. Milloin maailmalla viimeksi löi läpi uusi särörokkibändi, joka oli sekä suosittu että kriitikoiden ylistämä? Nuoret tekijät hyppäävät herkemmin muihin genreihin eivätkä nappaakan sähkökitaraa kouraan. Eikä tämä ole pelkästään huono asia, on noissa genreissäkin kovaa kamaa – vilkaise vaikkapa Kendrick Lamarin To Pimp A Butterflytä. Vaan soisi säröäkin olevan.
Tehdään särörokista suurta taas. Kaivetaan uusia hyviä artisteja esiin. Jos Courtney Barnett olisi tehnyt viimeisimmän levynsä 90-luvun puolivälissä, hän olisi suuri. A Giant Dogin Pile olisi parikymmentä vuotta sitten ihan sujuvasti noussut pinnalle Bushin kahden ensimmäisen levyn vanavedessä. Ehkä Kvelertak ei olisi ollut 80-90 -luvulla Metallica, mutta josko vaikka Anthrax?
//platform.instagram.com/en_US/embeds.js
Kiitos Spotifyn, Last.fm:n ja muiden suosituspalveluiden, meillä on paremmat saumat löytää uutta musiikkia kuin koskaan. Ei jumiteta nuoruuden suosikkeihin. Maailmassa on edelleen paljon hyvää myös entisten nuorten, nykyisten setämiesten ja tätinaisten genreistä.
Tässä on soittolista kaikennäköisestä uudesta hyvästä. Vielä on säröä jäljellä.
Perinnöllisyyttä tutkimassa: Claypool Lennon Delirium
Ensimmäinen biisi pantiin verkkoon uudelta bändiltä, jonka taustavoimat ovat tavallista kiinnostavammat. Tämä ei kuulostanut aluksi järkevältä. Kahden miehen projektibändissä Claypool Lennon Delirium Sean Lennon soittaa kaikki muut instrumentit ja laulaa, Primuksen Les Claypool bassottaa ja meininki on happoista poppia Sergeant Pepper -aikakauden henkeen.
Painoin play, ja osoittautui, että olin väärässä. Seanin äänessä on isäukon ääntä paljon, ja vaikuttaa, että musiikillinen lahjakkuuskin olisi DNA:ssa. Sitten siihen taustalle vielä Primus-soundeilla bassot, niin tämä poppi onkin kiinnostavampaa kuin mikään. Kovasti odotan, että saadaan lisää.
Toivottavasti Lennon/Claypool-partneruus toimii pitemmän päälle yhtä hyvin kuin se toinen ilmeinen Lennon/se basisti -kumppanuus toimi aluksi. Tämä on kova.
Roklintu 