Huomautus: seuraava teksti sisältää enemmän yleistä tunnelmointia kuin varsinaista musiikin arvointia.

Kuuma vinkki Helsingin juhlaviikoille: Huvila-teltan keikoille ei välttämättä tarvitse ostaa pääsylippua. Keikat kuuluvat aivan hyvin teltan (ja konserttialueen) ulkopuolelle vaikkei lavalle näköyhteyttä olekaan. Jos oikein hyvin käy, joku ystävällinen sponsorivieras saattaa ohikulkiessaan tarjota sinulle ja kavereillesi ilmaiset konserttiliput. Kiitokset vain tuntemattomaksi jääneelle naiselle, liput osuivat oikeaan osoitteeseen.

Tämä onnekas sattuma tapahtui väliajalla Samae Koskisen keikan jälkeen, joten herran setti tuli seurattua piknik-tyyliin lähikalliolta. Turun DBTL:ssä Koskinen esiintyi yksin, mutta tällä kertaa hän oli lavalla bändin kera. Keikasta jäi mieleen ajatus, että DBTL:n mies ja kitara -yhdistelmä sopii kappaleisiin ehkä paremmin. Vol. 1 -soololevyn materiaali on herkkää, eikä kaipaa turhaa paisuttelua vaikkei Koskinen yhtyeineen paisutteluun varsinaisesti syyllistynytkään.

Kuten sanottua, Egotrippiin mennessä pääsin telttaan sisälle asti. Huvila-teltassahan on suurimmaksi osaksi istumakatsomo ja tarpeen tullen myös jorailualue lavan edustalla. Parkkeerasin itseni eturiviin, sinne kun ei vielä tässä vaiheessa ollut liiemmin tunkua. Bändin aloittaessa koin hauskan tunteen kun edes silmäkulmista ei näkynyt yhtä ainoaa henkilöä yleisöstä: bändi soittaa yksin minulle! Mikäs siinä oli fiilistellessä. Tämä outo tunne katosi avauskappaleen (Mustat varjot) jälkeen kun tunnelma lavan edessä hieman tiivistyi.

Itse keikka oli tasaisen varma suoritus. Egotrippi on tullut nähtyä tämän vuoden aikana niin monta kertaa että nykyinen setti ei enää tarjoa varsinaisia yllätyksiä, muttei suvantokohtiakaan. Bändi soittaa hyvin yhteen ja kappalemateriaali on kauttaaltaan hyvää.

Lisänä normaaliin keikkakokoonpanoon illan keikalle oli saatu kolmihenkinen torvisoittajien ryhmä, joka ei kuitenkaan ollut mukana kaikissa kappaleissa. Onnistunutta lisäpontta saatiin mm. kappaleisiin Tänään ei kukaan vastaa ja Polkupyörälaulu.

Settilistan mukaan muutama kappale jäi pois Huvila-teltan yleisen keikkojen loppumisajankohdan takia. Toisaalta keikan olisi voinut aloittaa aiemmin, kahtakymmentä kappaletta kun ei aivan hetkessä soita. Varsinaisen setin jälkeen kuultiin Unihiekkaa ja loppuun hieno Gloria.

Porilainen instrumentaalibändi Magyar Posse ilmoittaa nettisivuillaan aloittavansa keikkatauon tämän viikonlopun jälkeen, koska yksi jäsenistä muuttaa ulkomaille asumaan. Tänä vuonna julkaistu Random Avenger -albumi on sen verran kovaa kamaa, että päätin hyödyntää tämän ”viimeisen” mahdollisuuden todistaa bändin keikkakunto ja kuulla uuden levyn kappaleita livenä. Siispä ajoin Seinäjoelta Vaasaan Club 25:lle tsekkaamaan mikä on meininki.

Yleisöä ei ollut paikalla tungokseksi asti, mutta kenties laatu korvasi määrän. Väki koostui ilmeisesti diggareista, jotka tiesivät mitä tuleman pitää. Kovin moni ei innostunut jorailemaan, vaan keskittyivät istualtaan keikan seuraamiseen. Itse heiluin ihan lavan edessä.

Ja se keikkahan oli aika hemmetin mahtava. Esityksen aikana kuultiin yhtyeen tuotannosta kaikki olennaiset biisit, pääpainon ollessa uuden levyn annissa. Oikeastaan jäin kaipaamaan MP:n tuotannosta vain Kings of Timen seiskabiisiä ja ekan levyn Single Sparks Are Spectral Firesiä. Mutta eipä noiden biisien pois jäänti ollut mikään erityinen ongelma, sillä materiaali oli kaikin puolin toimivaa. Magyar Possen parhaisiin biiseihin lukeutuvat 77/78 (eli biisi 2 / KoT) ja Sudden Death tulivat keikan alkupuolella ja olivat melkoista jyrää. Whirlpool Of Terror and Tension tiputti ihan täysillä, samoin kuin European Lover/Random Avenger. Whirlpoolista on muuten tulossa musiikkivideokin, jonka tekee aiemmin Jori Hulkkoselle ja Sweatmasterille erinomaiset videot valmistanut Las Palmas Films.

Bändi tuli varsinaisen keikkansa jälkeen vielä esittämään yhden encoren, ensimmäisen levynsä tappajabiisin Endless Cycle of Violencen. Tämän biisin aikana bändi pisti todella kaikkensa peliin. Kappaleessa oli myös erinomaisen kiehtova motorik-rytmikohta. Bändi esittää yleensä biisit melkoisen uskollisena albumiversioilleen, mutta keikan lopussa soittajat antoivat itselleen luvan vähän irrotella, ja lopputulos oli todella mainio. Sandraa alkoi hymyilyttää, kun Harri innostui improvisoimaan kitaramelodiaa. Muutenkin bändin viulisti Sandra on erittäin pirteä lisä bändin jurojen äijien joukkoon.

Yhtyeen poistuessa lavalta yksi soittajista sanoi mikrofoniin, että ”tämä oli meidän parhaita keikkoja pitkään aikaan – se ei ehkä näkynyt meistä, kun me ollaan niin ujoja.” Tämä oli hyvä lopetusrepliikki, jonka jälkeen oli hyvä fiilis lähteä ajelemaan kotia kohti.

Ensin sananen puitteista. Viime vuonna Flow järjestettiin VR:n makasiineilla, jonne saatiin varsin heikoista lähtökohdista huolimatta loihdittua hienot juhlat. Täksi vuodeksi tapahtuma siirtyi Kuudennen linjan sisäpihalle sekä Valkoiseen saliin. Valitettavasti ensinmainittu paikka jäi itseltäni tsekkaamatta.

Valkoinen sali on hieman sokkeloinen paikka, mutta pahoja tungoksia ei illan aikana päässyt syntymään. Tosin tapahtuma ei tainnut olla loppuunmyyty. Alakerran esiintymisalue oli todella pieni, mutta ainakin Tuomas Toivasen Toinen linja -projekti sopi sinne tyyliltään hyvin. Yläkerran sali oli kaikuisa, muttei onneksi ärsyttävän pahasti.

Kollega Arrto ehti jo kirjoittaa oman asiantuntevan kommenttinsa itselleni varsin tuntemattomasta Underground Resistancesta, joten keskityn illan viimeiseen artistiin Coldcutiin.

Coldcutin muodostavat brittiläiset Matt Black ja Jonathan More. Etukäteen oli tiedossa, että kaksikon keikka tulee olemaan dj-setti, mutta odottamieni vinyylisoittimien sijaan lavalla oli cd-soittimet sekä Moren operoima kannettava tietokone. Eipä siinä mitään, ihan railakkaasti miksaus sujui cd-vehkeilläkin.

Alkuun kuultiin hyvä tovi junglea, mistä meikäläinen piti kovasti (sehän on selvää, että junglea pitää päästä tanssimaan kunnolla ainakin kerran vuodessa). Tästä edettiin muihin tyyleihin, mutta valitettavasti fiiliskin laski hieman. Joitakin Sound Mirrors -levyn kappaleita kuultiin, mutta muuten en osaa sanoa soittivatko herrat perustamansa Ninja Tune -levymerkin materiaalia tai Sound Mirrorsia vanhempaa omaa tuotantoaan.

Kokonaisuutena ilta oli kohtuullisen onnistunut. Valkoisessa salissa oli varsin hienot puitteet, rennon tyylikkäitä ihmisiä ja huono olutvalikoima. Musiikillinen huippukohta jäi kuitenkin tällä kertaa löytymättä.

Viikonloppu elektronista musiikkia, hiphoppia ja kaikenmoisia gruuvaavia rytmejä. Sitä on Flow. Itse saavuin tapahtumaan kuuntelemaan nuoruuteni Detroit-teknosuosikkia, Underground Resistancea. Tulipa siinä samalla katsottua pari muutakin esitystä.

Perjantai 18.8.2006

Illan ensimmäiset rytmit tarjosi Ceebrolisticsin dub-sivuprojekti Katusea Soundsystem. Kuulosti ihan ookoolta. Tuomas Toivosen Toinen Linja -nimellä heittämä soolokeikka vaikutti ihan mielenkiintoiselta, mutta jostain syystä en seurannut sitä aktiivisesti. Keikka herätti kuitenkin mielenkiintoni kuuntelemaan nyt festarien jälkeen Tuomaksen biisejä Myspacesta. Ovelaltahan nuo kuulostavat.

Underground Resistance oli se syy, miksi olin Helsinkiin saapunut. UR bändinä ja levy-yhtiönä on ollut minulle suuri vaikuttaja, etenkin vuosina 1995-1999. 2000-luvulla en ole niin aktiivisesti levy-yhtiön julkaisuja seurannut, mutta siitä huolimatta kyseinen Mad Mike Banksin johtama poppoo on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen. Nuoruuden unelma toteutuisi tänään. Näkisin UR:n livenä! Do not allow yourself to be programmed! Resist at all costs! Päälläni oli kulunut (mutta sitäkin katu-uskottavampi) UR Unexploitable -t-paita. Todellista pyhiinvaelluksen / fanitapaamisen meininkiä oli ilmassa.

UR:n livekokoonpano on nimeltään Galaxy 2 Galaxy. Nimi tulee jazz-vaikutteisen Detroit-technon klassikkojulkaisusta vuodelta 1993. Bändi aloittikin keikkansa tuon levyn materiaalilla. Lavalla taisi olla viisi äijää. Keikka oli kokonaisuudessaan aika hyvä, mutta täytyy kyllä sanoa, että odotukset olivat paljon korkeammalla. Odotin kuulevani vanhempia ja rankempia UR/Red Planet -technokappaleita, sellaisia kuten Electronic Warfare, Death Star tai Star Dancer. Erikoisinta oli, ettei edes UR-levy-yhtiön suurinta hittiä (Knights of the) Jaguar soitettu. Kokoonpanon livemeno oli pettymys myös siinä mielessä, että siitä puuttui kaikki mystiikka. Liikaa huudatusta. Mielikuvissani UR on kovaa musiikkia kovasta kaupungista, eikä siihen yhteyteen sovi ”somebody, anybody, everybody, screeeeeeeaaaaam” -toustauskliseet.

Onneksi sentään yleisö sai kuulla Final Frontierin. Ja Journey of the Dragonsin. Ja Timelinen. Hyviä biisejä kaikki. Erinomaisen hieno hetki oli se, kun yksi UR-jäsen nosti yleisöstä yhden naisen tanssimaan kanssaan. Se sopi hyvin ”nation 2 nation, world 2 world” -sanomaan. Ja kyllä se yhden biisin gospelhehkutus ”let me hear you say SOUL” toimi mulle ihan kivasti.

Tulipahan UR nähtyä. Nyt jälkeenpäin keikkafiilikset ovat pääosin positiiviset, vaikka järjettömän kovia odotuksiani UR ei pystynytkään lunastamaan.

– – –

Lauantai 19.8.2006

Valkoisen salin yläkerran ensimmäinen esiintyjä Tortured Soul pääsi yllättämään ihan kulman takaa. En osannut odottaa tältä poppoolta mitään, kun en tuntenut heidän tuotantoaan yhtään. New Yorkista kotoisin oleva porukkaa olikin oikea deep house -bändi. Trioon kuului laulava rumpali, urkuri ja basisti. Ja soittivat vielä hiton hyvin yhteen! En ole koskaan aiemmin kuullut tällaista musiikkia tällä tavalla esitettynä, täysin muusikkopohjalta, oikeana bändinä. Erinomaisen tyylikästä ja sielukasta gruuvailua. Kyllä New Yorkissa osataan!

Jazzanovan dj-keikkaa jaksoin kuunnella pari sekuntia täpötäydessä alakerrassa, kunnes iski ahtaanpaikan kammo.

Moodymann oli kummallisesti halunnut verhokankaan itsensä ja yleisön välille. En tiedä varmuudella mikä tämän motiivi oli, mutta ei siinä kyllä mitään järkeä ollut. Huhu kertoo, että Moodymann olisi halunnut verhon, koska ei halunnut nähdä valkoisten tanssivan hänen soittamaansa mustaa musiikkia (???). Oli miten oli, kyseisen herra Moodymannin, eli Kenny Dixon Jr:n soittama musiikki oli ihan mukavaa kuultavaa. Settinsä alkuun hän pisti tribuuttia kotikaupunkinsa edesmenneelle hiphoptuottajanerolle J Dillalle. Siitä pikkuhiljaa edettiin Moodymannin tavaramerkkisoundiin, luuppaavan jumittavaan houseen.

En kuunnellut Moodymannia loppuun asti, koska minua kiinnosti tsekata alakerrassa samaan aikaan soittava Helsinki Ghetto Bass Patrol. HGBP:n ideana on soittaa yksinkertaisen seksistisiä ghettobass/bootytracks-levyjä, joihin ämsee David Not So Hot (eli Pijall) huutelee päälle suomenkielisiä provokaatioita jatkuvalla syötöllä. HGBP:n keikoilla asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. HGBP keskittyy niihin asioihin, jotka elämässä ovat oikeasti tärkeitä, eli tisseihin ja perseisiin. Konsepti on tajuttoman typerä, mutta juuri siksi se toimii aivan hemmetin hyvin. Patrollin keikoilla ilmeisesti traditioksi muodostunut ”tuulettimet” oli tälläkin keikalla yleinen ilmiö — eli paita pois ja pyörittämään propellina ilmassa. Eräs helsinkiläinen muusikko innostui vaatteiden poistamisen kehotuksista siinä määrin, että heitti kaikki vaatteet pois tanssilattialla joratessaan. Hyvä meininki!

Flow oli varsin mukava tapahtuma. Salissa oli tolkuttoman kuuma, mutta muuten homma toimi.