Lukaisin muutaman hieman vanhemman bändielämäkerran. Molemmissa on sama vika – biisien synnystä ja tekoprosessista ei kerrota riittävästi – mutta eri syystä.

Joel McIverin kirjoittama Metallica (Like) kertoo yhtyeen tarinan sen muodostumisesta aina St. Anger -levyn valmistumiseen asti. Kirjassa on yksi perustavaa laatua oleva ongelma: yhtye ei ole osallistunut kirjan tekoon vaan McIver pohjaa tekstinsä omiin ja muiden tekemiin haastatteluihin. Tekstiin on kuitenkin vaikea saada aitoa tunnelmaa jos kertoja ei itse ole ollut paikalla tapahtumien keskipisteessä. Tätä toki jonkin verran paikkaavat muiden aikalaisten kommentit.

Ottaen huomioon että vaikkei McIver ole saanut bändiä mukaan kirjan tekoa varten, siinä on kuitenkin vaikuttavat 440 sivua. Tälle on syynsä. Kirjan alkupuolella käydään läpi bändin alkuvaiheiden lisäksi myös thrashin syntyhistoria. Tämä on periaatteessa mielenkiintoista mutta karkaa silti liikaa sivuun kirjan pääaiheesta. Kirjan loppupuolella Metallican Napster-oikeudenkäynnin läpikäynnissä ja analysoinnissa McIver uppoutuu aivan liian syvälle.

Metallica -kirjan plussana on se, että McIver esittää omia mielipiteitään ja avointa kritiikkiä yhtyeen levyistä ja toiminnasta. Paha kyllä, hän ei saa sinänsä aiheellisesta kritiikistään aikaan kovin kiinnostavaa tekstiä ja päätyy usein toistamaan itseään.

Kaikesta huolimatta kirjassa oli paljon Metallica-historiaa jota en aikaisemmin tiennyt. Kuten se, että Metallican jäsenet diggailivat aikoinaan Aerosmithiä.

Walk This Way – Aerosmithin tarina (Like) sisältää bändin historiaa aina Nine Lives -levyn julkaisuun asti. Just Push Playn eikä tulevan Music From Another Dimension -levyn tekoprosessit eivät siis tähän kirjaan sisälly.

Toisin kuin Metallica-kirja, tämä teos on tehty yhteistyössä yhtyeen kanssa. Niinpä kirjoittaja Stephen Davisillä ei ole pulaa bändin kommenteista ja muistoista. Kuten alussa mainitsin, molempien kirjojen puute on että ne eivät kerro riittävästi biisien taustoista ja synnystä. Aerosmith-historiikki on tässä astetta Metallicaa parempi.

Walk This Wayn perusteella yksi syy siihen että kappaleiden taustoja ei avata enempää on se että sekä Aerosmithin jäsenet että muut levyjen tekoon osallistuneet ovat olleet yhtyeen kulta-aikoina niin sekaisin päihteistä etteivät yksinkertaisesti muista kaikkea. Sekoilustaan bändi muistaakin sitten enemmän ja sitä on kirjassa riittävästi. Oli yllättävää havaita että Spinal Tap -leffan tarinoista moni lienee napattu Aerosmithiltä.

Yhtä kaikki, Walk This Way on ihan pätevä bändihistoriikki. Tällaiset kirjat ovat aina kiinnostavampia lukea kun bändi puhuu omalla äänellään.