Tulin itään ja näin Ilosaarirockin 2011. Viikonlopun aikana ehdin kokea paljon kiinnostavia pikkuisen tuntemattomia bändejä. Sain kiinni hyvästä meiningistä. Aurinkokin helli kaiken muun hyvän lisäksi.

Sweatmaster pisteli lauantailla yhtä viimeisistä seteistään ennen kuin panee pillit pussiin. En näe, miksi pitäisi panna. Tyypit jaksavat vielä runtata menemään, eikä biisimateriaalissakaan tunnu olevan mitään notkahdusta.

Buzzcocksia ei tunnu ikä painavan, eikä loppu ole lähellä. Vaikka kutreissa on harmaata, punkinrutistusta väännettiin kuin olisi 1977.

Lauantain mielenkiintoisimmasta yllätyksestä vastasi japanilainen Melt-Banana, jonka hillitty ulkoasu ja vimmainen ulosanti olivat mukavasti ristiriidassa. Juuri tällaisissa takavasemmalta tulevissa artisteissa Ilosaarirock on tavannut olla muita festareita edellä.

Illan päätti pitkältä tauolta palannut Sielun Veljet, jonka paluusta ehdinkin jo kirjoittaa. Palannut Sielun Veljet oli paras mahdollinen, ja oli etuoikeus olla paikalla, mutta vimma oli jäänyt 80-luvulle.

Sunnuntailla Stam1na pieksi päälavalla metallinrunttaustaan kuin huomista ei olisi. Siitä ei ole ihan hirveän kauan, kun ajatus suomenkielisestä hyväntuulisesta metallista tuntui etäiseltä. Stam1na kumppaneineen on tehnyt siitä aivan täysin luonnollista. Encoreissa päästiin todistamaan WÖYHin Lokki.

Kun on vieraita Norjasta, voi odottaa raskasta metallia. Minulle aiemmin tuntematon Kvelertak tarjosi juuri sitä. Piti vain käydä äkkiä vilkaisemassa sitä, mutta nehän pitivät otteessaan. Vaikken ihan noin metallin reunalle menevästä kamasta kovinkaan usein pidä, tämä keikka näytti sen, että kun tekee hommansa hyvin, ja energiaa riittää, mihin tahansa genreen putoava musiikki on hyvää.

Soittamisen riemua oli myös seuraavana lavalle nousseessa Pertti Kurikan Nimipäivissä. Vaikka soitannollisesti Pertti Kurikan Nimipäivät hapuilee, keikalla oli lämpimämpi ja koskettavampi fiilis kuin millään pitkään aikaan näkemälläni keikalla. Juuri tästä punkissa pitääkin olla kyse – kuka tahansa voi soittaa, ja asenne ja tekemisen ilo ratkaisee enemmän kuin se, että osutaanko ihan metronomitahtiin.

Kävin suurin odotuksin katsomassa Aphex Twiniä. Ehkä se on tottumattomuuttani sähköisen musiikin keikkoihin, kun jään tällaisilla keikoilla kaipaamaan vahvempaa live-elementtiä. Hyvää jyskettähän se oli, ja yleisön reaktio oli voimakkaampi kuin millään muulla YleX-lavan keikalla tänä viikonloppuna.

Ilosaari oli taas mukava reissu. Vielä paremman reissusta teki se, etteivät sääennustusten uhkaamat sateet osuneet minkään artistin kanssa päällekkäin, vaan odottivat kohteliaasti lauantaina soiton loppumista.