Olen Kuudes Aisti -festareilla ensi viikon viikonloppuna sunnuntaina 29.7. klo 17-18 pöristelemässä DJ:nä Nuorgam-torilla otsikolla Roklintu plays fuzz & buzz.
Tätä odotettavissa:
Kuukausi: heinäkuu 2012
Pearl Jam Berliinissä 4.7.2012
Pearl Jam on tähän mennessä soittanut Suomessa vain yhdeksän biisin ajan Neil Youngin lämppärinä 19 vuotta sitten. Kun kesän kiertueen kaupungit ilmoitettiin, en ollut kovin yllättynyt Suomen puuttumisesta. Yritin saada liput Tukholmaan, mutta olin myöhässä. Sen sijaan Berliiniin oli lippuja jäljellä. Tarkemmin ajatellen Berliiniin lentää samalla hinnalla (noin satasen menopaluu) kuin Ruotsiin ja hotellit ovat paljon halvempia. Berliiniin mentiin.
Lämppärinä oli X. Pitäisi olla hyvä bändi, vaikken ole Nausea-biisiä enempää heihin tutustunutkaan. Tuon keikan perusteella ei oikein pystynyt sanomaan mitään, kun lämppärin aikana soundit olivat ihan mössöä ainakin siinä kohtaa, jossa olimme. Uuden musiikin omaksuminen heikoilla soundeilla ei oikein onnistu. Onneksi pääesiintyjä kuulosti siltä miltä pitääkin.
Kun Pearl Jam aloitti, päällimmäinen tunne oli ”no lopultakin, tätä on odotettu”. 28 biisiä myöhemmin tuntui siltä, ettei enää ollut jäänyt paitsi Pearl Jamista.
Sen verran monta erilaista Pearl Jam -liveä olen ehtinyt kuulla, ettei suurta yllätystä päässyt syntymään. Tiesin aika hyvin mitä olin saamassa. Bändi on tehnyt yli 20 vuotta keikkaa ja ei ilmeisesti enää pahemmin päihteiden kanssa sekoile, niin hyviähän keikkoja nämä kaikki ovat. Pikkuisen on ilmassa sitä, että tämä on vain yksi keikka monen muun joukossa (mikä toki on totta). Ehkä juuri tästä syystä bändi vekslaa settlistaa ilta illan jälkeen uusiksi. Seuraavan päivän keikka samassa paikassa oli aivan erilainen, vain muutama sama biisi kuultiin.
Hallin käytävillä kuului paljon suomea. Emme olleet kovin uniikkeja, kun Berliini kiinnosti.
Hyvä, että tuli lähdettyä. Pearl Jam on vielä täydessä iskussa, mutta ei sitä tiedä kuinka kauan. Kauanko Vedderin ääni kestää? Kannattaa mennä vielä kun pystyy.
Vaikka kuinka fanittaisi, en ihan yhtä kova fani ole kuin kuvan tyyppi:
The Mars Volta @ Huxley’s Neue Welt, Berliini 5.7.2012
Kävipä mukava sattuma. Kun Pearl Jam oli Berliinissä soittamassa, heti seuraavalle päivälle osui The Mars Voltan keikka. Kelpaa! Seuraavana päivänä olisi ollut vielä Radiohead, mutta peruuttivat, pahalaiset.
Lämppärinä oli meikäläiselle aiemmin tuntematon Le Butcherettes. Jotain tuttuakin teurastajattarista löytyi, koska bassossa oli Omar Rodriguez-Lopez. Kitaristi/kosketinsoittaja/laulaja oli aivan kuin 90-luvun alun PJ Harvey. Paljon tuli myös autotallirokimpi versio Joy Formidablesta mieleen. Virtaa riitti ja olivat innoissaan kuin Ritari Ässä Kittilässä (paitsi Omar, tietenkin). Tämä meni ehdottomasti kotona tarkemmin googlattavaksi bändiksi.
Pääakti oli skarpilla päällä ja paljon hyväntuulisempi kuin menneillä Suomen keikoilla. Yleisöä ei suuremmin kosiskeltu – läpimurtolevyltä ei kuultu yhtään kappaletta, eikä kakkoslevykään ollut The Widowia lukuunottamatta edustettuna.
Matikkarokkimeiningillä mentiin ja vedeltiin koko ajan mutkia, mikä teettää rumpalille paljon hommia. Eipä tuo silti vaikeuksia tuota. Deantoni Parks on ihan järjettömän kova kannuttaja, jos tykkää progemeiningistä, jossa koetetaan tunkea mahdollisimman monta iskua jokaiseen tahtiin. Tykkään.
Vaikka musiikki on psykedeelistä, bändin huumehöyryiset ajat vaikuttavat olevan takana. Nyt vedetään teetä. Cedricillä oli lavalla pöytä, jossa oli vedenkeitin, jota roudari napsutteli päälle aina kun se oli sammunut. Teet (?) kaadettiin kupista takaisin keittimeen ja uudestaan kiehumaan. En ole ennen nähnyt keikkaa, jossa vedenkeittimen käyttö on näin näkyvää ja päällekäyvää – tai roudarin tehtäviin kuuluu enemmän tarjoilijan tehtäviä kuin mikkiständien pystyyn nostoa. Vaikuttaa siltä, että Cedric tykkää kuumasta vedestä tavallista enemmän.
Edellinen Volta-keikka Helsingissä oli hyvä, mutta lyhyt. Tällä kertaa bändi paukutti puolisentoista tuntia. Lähdin tyytyväisenä takaisin hotellille.
Kirjoitan tätä lentokentällä. Ohi kävelee juuri mies, jolla on rinnassa iso Seppo Rädyn kuva, ja alla teksti ”Saksa on paska maa”. Olen eri mieltä. Ainakin Mars Voltalle se on hyvä maa, ja niin Pearl Jamillekin. Siitä tulee keikka-arvio myös pian.
Pulp – Radio City Music Hall, New York 10.4.2012
Okei, tästä keikasta on vierähtänyt jo tovi, mutta ajattelin silti nostattaa tunnelmaa Pulpin tulevan Ruisrock-keikan edellä.
Radio City Music Hall tarjosi näyttävät puitteet konsertille. Donald Deskeyn suunnittelema sisustus oli jo itsessään näkemisen arvoinen. Avarat art deco -tyyliset aulatilat ovat upeat eikä konserttisalikaan ole tavanomaisimmasta päästä.
En tunne Pulpin tuotantoa erityisen laajasti, mutta Different Class -levyä kuunnelleena pysyi juonessa hyvin mukana. Keikka tosin alkoi vanhemalla materiaalilla hienon Do You Remember The First Time:n tahtiin.
Jarvis Cocker oli lavalla yhtyeen ehdoton johtaja. Hän tarinoi pitkästi biisien välissä ja usein tarinat liittyivät seksuaalisuuteen. 48-vuotiaaksi Cocker on notkeassa kunnossa, sen verran sulavia liikkeitä hän esitti This Is Hardcore -kappaleen aikana. Kappale lukeutui keikan parhaimmistoon kuten myös sitä seurannut Sunrise, ainoa We Love Life -levyltä mukaan otettu biisi.
Varsinainen setti päättyi Common Peopleen joka viimeistään sai koko paikan sekaisin. Encoreiden parasta antia oli keikan viimeinen kappale Party Hard, jossa yhtye revitteli sydämensä kyllyydestä.
Roklintu 