Kun kaupungissa on samalla lavalla Plutonium 74 ja etenkin Magyar Posse, on pakko mennä paikalle.

Ensikosketus keikkaan oli niin negatiivinen kuin voi olla – ulkona oli yhdentoista maissa 50-metrinen jono, joka eteni erittäin hitaasti. Vieläkään en tiedä, miksi jono eteni niin hitaasti, koska sisältä ei vastaavaa määrää ihmisiä tullut ulos. Jouduin jonottamaan toista tuntia ulkona ja kirosinkin järjestelyt alimpaan helvettiin. Miksei myyty ennakkolippuja? Mikä oli syy, ettei sisään voitu päästää kuin hidasta vauhtia väkeä sisään? Paikka ei ollut täynnä, koska sisään otettiin lisää koko ajan.

Lopulta pääsin kuitenkin sisään Plutonium 74:n keikan loppupuolella. Plutonium 74 repi samaan tapaan kuin edeltävissä roklinnun arvioissa on kerrottu. Pikkuhiljaa materiaalin kapeus alkaa häiritä. Yhtä kaikki, Plutonium 74 on aina kuulemisen arvoinen bändi.

Illan pääakti ja kriitikoiden lemmikki Magyar Posse pyöritti innolla. Etenkin bändin naispuoliset jäsenet vaikuttivat olevan nirvanassa. Magyar Possen erikoinen instrumentaalimeno jähmetti yleisön, joka kuunteli intensiivisesti. Tänne tultiin kuuntelemaan, ei joraamaan.

Magyar Possen erikoinen resepti saattaisi toimia vientiinkin asti. Ehkä maailmanlaajuinen underground-suosio olisi mahdollinen, jos sopivat ihmiset saataisiin innostumaan siitä.

Välillä ehtii unohtaa, kuinka suosittu Metallica onkaan. Tämä uusi versio Metallicasta keräsi 46000 ihmistä Stadionille ja myi vilauksessa loppuun. Fanikanta oli kovin keski-ikäistynyttä sitten viime näkemäni Oulunkylän keikan vuonna 1993. Toisaalta, olenhan minäkin yli kymmenen vuotta vanhempi.

Keikan sisääntulojärjestelyt pistivät ihmettelemään, ovatko järjestäjät ensimmäistä kertaa pappia kyydissä – jonot venyivät aivan järjettömän pitkiksi ja sekaviksi. Käytännössä vähän kaikki etuilivat kaikkia joko tahallaan tai vahingossa, koska oli epäselvää, missä kenenkin pitää jonottaa – ja juuri minkäänlaisia jonoerottimia, opasteita tai aitoja ei ollut kuin aivan jonon alkupäässä. Itse onneksi selvisin onnekkaasti n. 20 minuutin jonotuksella, mutta epäonnisimmat varmaankin onnistuivat toista tuntia jonottamaan.

Se, mikä minutkin houkutti palaamaan taas keikalle oli se, että aiemmista lehtiartikkeleista ja viimeisimmästä levystä päätellen Metallica on palannut kultakauteensa 80-luvulle. (Yksi harvoista tapauksista, jossa kultakausi osuu 80-luvulle.) Keskitempoetelävaltiorokki on saanut väistyä ja taas runnotaan. Sehän Metallicasta Metallican tekikin.

Setti koostui 2 Kill ’Em Allin biisistä, 2 Ride The Lightningin biisistä, 3 Masterin, 3 Justicen, 4 mustan levyn, 1 Reloadin ja 2 uuden levyn biisistä. Lisäksi mukana oli (ylimääräisenä, jos minulta kysytään) I Disappear Mission Impossible 2:n soundtrackilta. Uran divarisarjavaihe Load/Reload on siis sivuutettu lähes kokonaan.

Runnovampaan materiaaliin keskittynyt setti oli juuri sitä, mitä voi toivoakin. Muun yleisön reaktioista päätellen täysin ylimääräinen suvantokohta Nothing Else Matters ei ollut muiden mielestä sellainen. Kansa saa sitä, mitä se haluaa. Hieman yllättävää on myös se, että uusimmalta levyltä ei mahdu settiin kuin kaksi biisiä. Olisi sieltä jonkin muunkin voinut poimia, vaikka loppupuolella levyä paljon monotonisia biisejäkin löytyy.

Bändi oli vedossa, mutta ei nuoruutensa vedossa. Soittamisen ilo näkyy (paitsi Hammettin kasvoilta, mutta eihän se ole siitä koskaan ulospäin näkynyt).

Metallica alkaa hiljalleen muuttua takuuvarmaksi stadionrokkibändiksi – hyvässä mielessä. Suosio on niin suurta, että bändiltä ei enää odotetakaan paljon uutta, vaan pikemminkin vanhoihin hyviin aikoihin palaamista. Pari uutta täysosumaa (tässä tapauksessa Frantic ja St. Anger) per uusi levy ja loppulevy riittävän hyvää materiaalia pitää mielenkiinnon yllä ja stadionit täynnä niin kauan kuin virtaa riittää esiintyä.

Metallican kiertuepaidoissa oli bändi neljänä sarjakuvahahmona. Metallica alkaa muistuttaa sarjakuvasankareita hauskoine maneereineen. Ulrichin velmu ilmeily rumpujen takana on aina ollut kuin Muppet Show’n Elukalta. Nyt Ulrichia täydentää alkuihmisposeerauksineen aina yhtä hauska kyyristelijä Trujillo. Hetfield toimii kuten perusfrontmanin pitääkin toimia, oppikirjaesimerkkinä hyväntuulisesta kapellimestarista. Näin se pitää tehdä, nuoret!

Hammett on lavaesiintymisen puolesta pääosin statisti edelleen ja hänen antinsa on vain musiikillista. Eihän siinäkään mitään vikaa ole.

Uusi basisti on kuulemma jakanut mielipiteitä. Roklinnun virallinen mielipide olkoon, että Trujillo on ehdottomasti mies paikallaan, kuten oli edellisen kerran hänet nähdessänikin … eli Metallican keikan lämppärinä olleessa Suicidal Tendenciesissä vuonna 1993.

Stadionrokkibändin elkeistä myös negatiivisemmat on napattu. Yleisön huudattamisessa mennään paikoin väsähtäneisiin kliseisiin ja samat läpät heitetään joka keikalla. Let me hear you make some fucking noise, Helsinki!

Lehtiarviot keikasta lähes poikkeuksetta olivat positiivisia, kuten oikeudenmukaista onkin. Oman mielipiteensä voi muodostaa ostamalla Livemetallica.comista keikan parin päivän päästä. Onneksi Metallicakin on mennyt samaan idean mukaan kuin Primuskin. Mikä olisi parempi muisto keikasta kuin FLAC-muodossa hyvälaatuinen virallinen soundboardäänitys? (Älkää sortuko halvempaan MP3-versioon, lapset, FLAC kuulostaa paremmalta kuin diskantit mössöyttävä 128kbps MP3.)

Kohdalleni osui eilen peruutus, kun Quintessencen piti esiintyä Semifinalissa. Emma Salokosken sairastuttua homma paikattiin Q-continuumilla. Tämähän onnistuu helposti: Quintessencen ja Q-continuumin ero on yksinkertaistetusti siinä, että Q-continuumissa pääosaa näyttelee Emma Salokosken sijaan Tuomo Prättälä.

Varsin hyvät jamit Prättälä kumppaneineen saikin aikaan. Bändin ydin toimii todella mallikkaasti. Näkisin erittäin mielelläni nelikon Prättälä-Haarala-Kaakkuriniemi-Laine kokeilevan suoraviivaisempaa otetta jossain kappaleissa. Illan aikana jaetut soolot toimivat hyvin, mutta muutama äkäisempi veto pitempien jamittelujen väliin tekisi terää. Nyt yleisö ei saanut kunnolla tanssijalkaa alleen, Prättälän vinkeistä huolimatta.

Keikan ohella julkaistiin Quintessencen uusi single. Think we should on kelvollinen biisi uutta levyä odotellessa. Perusasiat ovat kunnossa, mutta aivan ensilevyn kappaleiden kaltaista imua siihen ei ole saatu aikaan. Toivottavasti varsinainen sato kypsyy syksyksi.