U2 oli rakentanut Olympiastadionille vaikuttavan lavan joka kohosi yli rakennuksen julkisivun. Neljällä jalalla seisovan tornin ehkä hienoin osa oli 360-asteinen kuvaruutu jolta heijastettiin livekuvan lisäksi erilaisia animaatioita.
Screeni meinasi kuitenkin koitua keikan kohtaloksi kun viime hetkillä ennen keikan alkua sitä alettiin kiivaasti korjaamaan. Hajonneen osan vaihtaminen kesti yli puoli tuntia, mutta se ei onneksi lyhentänyt settiä vaan bändi soitti reilusti yli keikan alkuperäisen päättymisajan.
Keikka räjähti käyntiin Beautiful Day -kappaleen myötä. Vanhempiin hitteihin luotettiin melko paljon, mutta myös tuore levy sai huomiota alkupuolella kuultujen Get On Your Bootsin ja hyvin rullanneen Magnificentin myötä.
Tulin keikalle sen verran aikaisin että pääsin helposti kentällä kaikkein lähimpään katsomonosaan lavarakenteen sisään. Oli hienoa kokea bändi oikeasti aivan vierestä, mutta laajempi kuva visuaalisesta puolesta jäi sen takia näkemättä.
Bonon esiintyminen oli paikoin maneerista, mutta onneksi hän rentoutui keikan edetessä. Pipopäinen Edge soitti kitaran lisäksi pianoa. Basisti Adam Clayton soitti omalla tontillaan rennosti ja virnuili useasti eturivissä olleiden huudoille.
Isommat vanhat hitit nousivat yhteislauluksi, kuten I Still Haven’t Found What I’m Looking For. Kauniin, alunperin Passengers -nimellä julkaistun Miss Sarajevo -kappaleen Bono lauloi lavan keskiosan ja catwalkin yhdistävältä sillalta.

Loppua kohden lavaa käytettiin enemmän hyödyksi. Koko bändi, jopa Larry Mullen Jr. bongorumpuineen kävi ympyrän muotoisella catwalkilla I’ll Go Crazy If I Don’t Go Crazy Tonight -kappaleen aikana. Biisin loppuun Bono lauloi pätkän Discothequeta.
Bono puhui keikan aikana myös politiikkaa. Hän kertoi tavanneensa Mari Kiviniemen ja Alexander Stubbin ja lavalla kävi myös Amnestyn jäseniä.
Encoreiden aikana lavasta otettiin kaikki irti. Siirryin kentällä taaemmas seuraamaan kuinka korkealla tornin huipulla ollut peilipallo valaisi koko stadioinin. Isojen Where The Streets Have No Name ja With Or Without You -hittien jälkeen keikka päättyi rauhallisemmin uuden levyn Moment Of Surrenderiin.
Lämmittelijänä toiminut Razorlight veti varsin hyvän setin olosuhteet huomioon ottaen. Kirkkaassa päivänvalossa ilman mitään lavasteita tai valoja oli turha yrittää tehdä edes America-hitistä yleisön fiiliksennostattajaa.
In The Morning ja herkullinen nostatus In The City olivat setin parhaimmistoa. Bändin esikoislevy Up All Night taitaa edelleen olla se paras. Lisäpisteitä basistin Pavement-paidasta.