Vaikka muuta olisi voinut luulla, Body Count ei pannut pillejä pussiin. Kaikkien yllätykseksi kasasivat kummallisessa räppimetalligenressään ihan pätevän levyn, ei-järin-herkästi Manslaughter nimeltään.

Ainakin minun korvaani 90-luvun Body Count -levyt olivat melkoista harrastelua ja räpellystä, vaikka siellä jotain puoleensavetävääkin oli. Nyt ulosantia on tiukennettu paljon. Naiiveja ja tasa-arvon päälle kuseskelevia nuo biisit paikoin ovat, mutta se tulee aika usein genren mukana. Aika harva odottaa Ice-T:n olevan filosofi ja tasa-arvon ylin airut.

Koska Ice-T ei ikinä oikein saanut kunniaa Jay-Z:n kierrättämästä 99 Problems -hookistaan, palataan tällä levyllä vuoden 1993 Home Invasion -levyn hittiin ja tuodaan siihen metalli taustalle. Jay-Z:n hitissä bitch ei viitannut naiseen lainkaan, koska sehän olisi vähän junttia. Body Count ei ole samaa mieltä.

Kuitenkin, keski-ikä uhkaa meitä kaikkia, myös Ice-T:tä. Uudella levyllä versioidaan Suicidal Tendenciesin Institutionalized-klassikkoa vuodelta 1983. Säkeistöjen sanat on kuitenkin päivitetty teiniangstista Ice-T:n nykypäivään. Ennen kuin hiljennytään hetkeksi kuuntelemaan tätä, haluan muistuttaa, että Body Countin ensimmäisen levyn tunnetuin kappale kertoi poliisin tappamisesta ja sillä leuhottelusta.

Kertojan ongelmana on ensimmäisessä säkeistössä se, että hänen vaimonsa kokee Oprahin neuvoja kuunneltuaan, että kertoja käyttää liikaa aikaa XBoxin pelaamiseen. Kertoja ei halua muuta kuin relata ja pelata XBoxia. Toisen säkeistön vastoinkäyminen liittyy siihen, että protagonisti yrittää tarkastaa sähköpostiaan, mutta salasana ei kelpaa. Kertoja soittaa teleoperaattorin asiakaspalveluun, joka lähettää uuden salasanan hänen sähköpostiinsa, johon hän ei pääse. GANGSTA AS FUCK. STILL O.G.! (Tosin, mikä minä olen sanomaan, juuri tulin kotiin toimistotyöstäni.)

Kaikesta huolimatta, tämä on hömelö kesähittilevy niille, jotka eivät saa allergista kohtausta 90-lukuisten metallikitaroiden ja räpin yhdistämisestä tai gangstarapin tematiikasta. Yllättävää, että kesti bändiltä 22 vuotta saada kasaan paras levynsä, ja se tapahtui 2014 – kauan sen jälkeen kun tämä genre on mennyt muodista pois. Ei tämä Dark Side of The Moon ole, mutta hyvää viihdettä.