Kriitikkomenestystä saavuttanut turkulainen Sweatmaster palaa uudella materiaalilla. Harmillisesti ”uusi” joutuu lainausmerkkien väliin.

Omaa tuoretta tuotantoa on vain kahden kappaleen verran, eikä niistäkään kahdesta suurempia muistijälkiä jää. Ihan kivoja Sweatmasterin keskitason rykäisyjä ovat, mutta ymmärrettävissä on, miksi ne raidat jäivät tälle välityönomaiselle EP:lle.

Loput kuusi raitaa ovat sweatmasteroituja lainakappaleita, jotka todistavat sen, että Sweatmaster on harvinaisen toimiva kokoonpano ja kuulostaa Sweatmasterilta, soitti se mitä vaan. Huippukohdiksi nousee punkklassikkokaksikko levyn loppupuolelta: Misfitsin Where Eagles Dare ja Minor Threatin I Don't Wanna Hear It.

Etenkin ensin mainittu alleviivaa sitä, mitä minä ja monet muut ovat todenneet vokalisti Mykkäsen soundin muistuttavan vinhasti Glenn Danzigia erilaisesta musiikkityylistä huolimatta. Where Eagles Dare saanee Danzigin kääntymään hauta-arkussaan, mutta tyytyväisenä. (Totta hitossa Danzig hymyilee himassa arkussa maatessaan.)

Song With No Words ostaa aikaa seuraavaan täyspitkään. Odotellaanpa tuokio, veikkaisin olevan odotettavissa ykköskamaa.

Akustinen Martikainen Mierolainen-levyllään on hengessään, äänessään – ja myös tasossaan – Ismo Alangon soolouran debyyttilevyn Suomi putos puusta tunnelmissa. Pääpaha on kertonut pitävänsä yhtenä parhaista suomalaisista levyistä juuri sitä Alankoa. Vaikkei YUP ole Sielun Veljet sen paremmin kuin Hassisen Konekaan, rinnastus Ismon soolouran alkuun ei ole tuulesta temmattu.

Martikainen vie matkalle singersongwriterperinteeseen. Matka jatkuu sieltä, mihin Nyrkkeilijä, Kaikki on hyvin ja Jos helvetti on täynnä jättivät. Kaikki me kuolemme pian vie sinne, missä Hetki hautausmaalla oli jo, niin musiikillisesti kuin myös soundillisesti – jälleen ollaan vain yhdellä mikrofonilla liikkeellä.

Vaikka Ismo-pastissin maku ei lähdekään suusta, kaikki on hyvin. Jarkon oma laulunkirjoittajan ääni on hallitseva, vaikka nyökkäykset suuntaan ja toiseen ovat ilmeisiä. Harvoin onnistutaan näin komeasti. Avausraita Isäni elämä, teot ja kirjoitukset on sellainen pohjustus, että kaikki YUP:n rauhallisemmasta materiaalista pitäneet ovat myytyjä jo ensimmäisessä kolmessa minuutissa.

Yhteiskunnan ja ilmiöiden tutkailu YUP:n materiaalista hieman poikkeavasti kerrotaan tällä levyllä lähes poikkeuksetta henkilökohtaisesta perspektiivistä kertojan ensimmäisellä persoonalla, eikä kummallisesti nimettyjen hahmojen kolmannella persoonalla. Gleb, Balthasar, Solja, Volmar ja muut ovat nyt ”minä”.

Kansitaiteesta vastaa lauluntekijä itse, kuten teki Toppatakkeja ja Toledon terästä -levylläkin. Sama velmu ilme näissä jälleen näkyy. Soisi emoyhtyeen levyillekin vielä löytävänsä kuvitus.

Jos YUP:stä joskus aika jättää, ei huolta. Soolonakin Martikainen luo viiden tähden levyjä. Mielenkiintoista olisi myös nähdä, miten isosta osasta YUP:n sävellyksistä vastaava Tynkkynen toimisi soolona.

Sen sijaan Ismo Alanko kuulostaa suoraviivaiselta kitararäminältä uudella Minä ja pojat -levyllään. Varsinaiset ykkösosumat jäävät tällä kertaa väliin. Useilla pitkän matkan kulkeneilla artisteilla on tarpeen palata juurille, mutta nyt ei iske. Lumous katoaa ja Rakkaus hallitsee – vaikka sinänsä hyvä parivaljakko levyn avaamaan lienevätkin – ovat kuin Alangon lyriikan ja laulun maneerien kokoelmia. Joskushan Ismo sanoi, ettei ole muita kappaleen aiheita kuin rakkaus ja kuolema. (Väärin: Ismolla on myös kolmas aihe: Suomi.)

Minä ja pojat ei ole huono. Tuskin Ismo myöhempinä päivinään on yhtään huonoa levyä tehnytkään. Tämä valitettavasti vain putoaa keskinkertaisuuteen. Kontrastia tuo myös se, että taustalla on edellisenä levynä loistelias Hallanvaara.

En usko olevani ainoa, joka arvioi näitä kahta levyä rinnan. Ismon ja Jarkon yhtäläisyydet ovat monessa paikassa: julkaisuajankohta oli viikon tarkkuudella sama, fanikanta on paljolti samaa ja jopa kansien värimaailma on samaa ruskeaa.