Kolmas albumi: kaksi omaa kappaletta ja kymmenen lainaa. Tämähän vaikuttaa aika lailla välityön reseptiltä.

Ennakkoluulot eivät – valitettavasti – olleet tässä tapauksessa vääriä. A Perfect Circle on hieno bändi ja kiinnostavin sivuprojekti ikinä, mutta nyt ei olla APC:n tuotannon terävimmässä kärjessä. Kahdestatoista kappaleesta jää hieman puolinainen vaikutelma.

Muutama upea täysosuma saadaan. Kuten aiemmin Roklinnussa totesin, Imagine saa aivan uuden merkityksen goottiballadiksi muuttuneena. John Lennon maalaili taivaanrantoja, Keenan laulaa ydinsodan jälkeen bunkkerissa säteilypuku päällä. Passive on kappale, joka voisi olla edelliseltä APC:n levyltä, tai oikein korvin kuunneltuna jopa Toolin varhaisemmilta levyiltä. Yhtä kaikki, Passive vie potin kotiin.

Toinen uusi oma kappale ei olekaan niin uusi kuin luulisi. Sinänsä hieno, joskin erikoinen, Counting Bodies Like Sheep to the Rhythm of the War Drums kierrättää edellisen levyn kappaletta Pet ja lienee jotain remixin ja uudelleenäänitetyn version välimaastosta.

Edellinen levy on kääntynyt päälaelleen. Edellisellä hienolla levyllä ylivoimaisesti vahvin kohta osui coverbiisin The Nurse Who Loved Me kohdalle, kun taasen tällä cover-levyllä vahvimmat hetket eivät ole lainakappaleita ensinkään.

Irlannin vihaiset miehet, Therapy?, pullautti uuden levynsä ulos kaiken hiljaisuuden vallitessa. Se laittoi vanhan miehenkin kipittämään jälkijunassa kauppaan. Seuraa pikatuomio:

On nimittäin aika tyrmäkkää menoa. Therapy? on peruuttanut takaisin siihen ruutuun mistä lähti liikkeelle ja uutukainen, Never apologise never explain kuulostaa aivan yhtyeen alkupään tavaralta, Nurselta ja sellaiselta, paitsi että vielä paremmalta. Energiaa on vaikka lampaat söisivät, kappaleet sopivan yksinkertaisia meille hitaammillekin ja säröä on pinnassa niin että levyllä voisi ajaa parran. Likaista, vihaista ja rumaa – siis kivaa.

Irkut tekevät myös sen, mitä moni muukin tuntuu tänä päivänä tekevän – kritisoivan valtiota aavan meren tuolla puolen kappaleessa Rock you monkeys. Voi tosin olla, että Andy Cairns vain päästelee ulos vanhoja kaunoja. Eivät taida loppua kesken.

Muita viimeaikaisia hankintoja ovat, ainakin mainintojensa puolesta uutta suomalaista kansanmusiikkia edustavan Rammsteinin Reise, Reise, joka solahti allekirjoittaneen militantilla marssimusiikkilistalla ensimmäiseksi. Musiikillisesti monipuolisin ja vaihtelevin levy Saksanmaan herroilta, ja minulta saa pisteitä halvalla, kuten Amerikalla ja Moskaulla. Olen sillä tavalla helppo.

Maj Karman uutukainen onkin sitten jo vaikeampi pala; vaikka muutama kappale (Pohjola, Sodankylä) jäävät soimaan päähän, vaivaa levyä jotenkin samanlainen suoruus kuin edellistäkin. Ihan kuin jotain olennaista puuttuisi, ei vain osaa tarkemmin sanoa, mitä. Mitä ikinä se onkin, toivottavasti palaa ajan kuluessa, koska edellisellä levyllä ei palannut.