Löysin Sydän, Sydämen aivan liian myöhään. Paikkasin myöhäistymistäni paukkaamalla bändin torstaikeikalle.
Lämmittelijä Superchrist onnistui yllättämään positiivisesti. Kolmihenkinen paljon Nirvanalle ja QOTSAlle velkaa oleva bändi oli hyvissä fiiliksissä ja paukutti yleisön puolelleen. Kun kuuntelee itselleen täysin outoa bändiä livenä, loistava biisinkirjoitus on voimissaan. Harva pääsee ensikuuntelulla suosikiksi, mutta näinkin näemmä voi käydä.
Tätä ennen tiesin Superchristin vain nimeltä. Olenko tippumassa kelkasta, kun näin hyvää kamaa julkaistaan ilman, että se jättäisi mitään jälkiä roktutkalleni?
Illan pääesiintyjä Sydän, Sydän oli ensimmäistä keikkaansa näkevälle hämmentävä. Viimeisen levyn Nintendo-soundeista huolimatta livemeininki oli mutkaista särökitararokkia, jota paiskottiinkin vimmalla.
Useimmilla keikoilla bändit eivät esiinny kokonaan alasti, missä suhteessa tämä keikka oli poikkeus. Se ei ollut visuaalisesti miellyttävää, mutta vaikuttaa siltä, että kölvit yrittävät ainakin tosissaan.
Valitettavan pieni yleisö oli pähkinöinä. Minäkin. (Siis pähkinöinä soitosta, ei tuosta edellisestä.)
Bändin maaninen soitto, basistin Predatoriksi pukeutuminen (ja riisuutuminen), omintakeinen soundi ja riittävän outo huumorintaju takaavat sen, että Sydän, Sydämellä on saumat samanlaiseen kulttisuosioon kuin YUP:lla oli kulta-aikanaan vuoden 1994 paikkeilla. Toivottavasti seuraavat 16 vuotta näyttävät samalta.