Al Jourgensen on väliaikaisesti sen verran hyvin kartalla, että pystyy Revolverin toimittaja Jon Wiederhornin kanssa kirjoittamaan elämäkerran Ministry – The Lost Gospels According to Al Jourgensen. Koska olen kasvanut Ministryllä, pakkohan tuo on lukea.

Käsitykseni Jourgensenista muuttui kirjan myötä. Ennen olin luullut, että Jourgensen oli pitkään ja pahasti heroiinikoukussa ja aika hankala persoona. Kävi ilmi, että olin ollut liian optimistinen. Jourgensen oli pitkään ja pahasti heroiini-/metadoni-/kokaiini-/piri-/viinakoukussa ja täysin mahdoton persoona, jonka suhtautumista työkavereihinsa ei voi nimittää kiusaamiseksi, koska se on liian lievä sana. Tämä käsitys syntyy Jourgensenin omien kertomusten myötä. Saattaisi tulla negatiivisempi kuva, jos ottaisi huomioon, että Al selittänee asiat itselleen parhain päin.

Kaikesta mulkkuudesta huolimatta kirja on viihdyttävää luettavaa. Yhtymäkohtia Mötley Crüen The Dirt -kirjaan on paljon. Tosin Jourgensenin kirjassa päähenkilöllä terveys ei kestä yhtä hyvin, hän kiskoo vielä enemmän kamaa ja kohtelee naisia vieläkin huonommin, jos vain suinkin mahdollista.

Kun olin 2006 katsomassa Ankkarockissa Ministryä, luulin, että bändi oli ihan plekseissä ja Jourgensen myös kamoissa. Kirjan kertoman perusteella vaikuttaa siltä, että bändi oli aivan naamarit ja Jourgensen vielä kovemmassa kaatumakunnossa, muttei kuitenkaan kamoissa. Vuoden 1999 järkyttävän kova Ruisrock-keikka taasen tehtiin alkoholin, kokaiinin ja heroiinin voimin. Ei olisi lopputuloksesta uskonut.

Hyvää luettavaahan tuo on. Silti, päällimmäiseksi tunteeksi jää sääli niitä kohtaan, joiden kustannuksella Al sikailee. (Paitsi Courtney Love ja Fred Durst.) Ei hän pyytele anteeksi, toteaa vain, että näin kävi. Jos Jourgensenin itsensä tuhoamisesta seurasi se, että meillä on Land of Rape and Honey, Psalm 69 ja Filth Pig, niin on sillä ollut tarkoituksensa.