Kuuntelin 11 vuoden tauon jälkeen nine inch nailsin Woodstock ’94 -setin. Tuo oli juuri se setti, joka suomalaisesta televisiosta keskellä yötä tullessaan oli kääntänyt meikäläisen ja monet muut NIN-faniksi.

Tekniikka prakaa, alkuperäisestä Woodstockista ei ole kuin muta jäljellä, Reznor unohtaa sanoja ja/tai laulaa mikin ohi, niitä ja näitä osioita soitetaan vähän sinne päin, Burn ja The Only Time meinaavat molemmat outroissaan purkautua osiin, mutta jumalauta, että on vihaista ja erinomaista kamaa.

Lisäksi kasarivastaisessa pro-ysärikampanjassani pitää mainita, että tämä live näyttää ysärin ei-grungen puolen kaikessa parhaudessaan.

Vaikka myöhemmätkin livetallenteet ovat erinomaisia, tämä on jotain poikkeuksellista. Vielä kun saisin tämän kaivettua DVD:llä jostakin.

Nuoruusvuosien suosikki Anthrax oli palannut legendaarisimpaan kokoonpanoonsa. Paluu tehtiin myös materiaalin puolella. Keikalla ei taidettu kuulla mitään Belladonnan kauden ulkopuolelta. Lieniköhän Got The Time Persistence of Timelta uusin veto?

Muutamissa taannoisissa arvioissa olen ottanut esille kulta-ajan. Anthraxin kulta-aika oli selkeästi 80-luvulla ja viimeinen loistava studiolevy oli Persistence of Time, vaikka ihan mukavaa materiaalia myöhemminkin on tehty. Tällä kiertueella ja uusimmalla Greater of Two Evils -studioantologialla on tehty selkeä nyökkäys. Kulta-aika on ohi, mutta voiko siihen palata?

Tämän keikan perusteella kyllä. Pikkuisen satoi, yleisö hytisi, mutta viihtyi (erikoismaininnan arvoinen meininki oli myös sillä, joka oli ihonohuessa litimärässä valkoisessa mekossa ja piti kuin hullu puurosta).

Aina kasvu ja eteenpäin meneminen ei ole hyvästä.

Jos Tervomaa on naisille Samuli Putro, Samuli Putro on miehille Samuli Putro. Zen Café oli saanut päälavan pääesiintyjän paikan lauantaille – ja komeasti täyttikin sen.

Jonkinlainen kollektiivinen liikutus oli ilmassa, kun lopettivat keikan Todella Kauniiseen, joka huipentui ilotulitukseen.

Jonna Tervomaa laulatti innostunutta ihmismassaa YleX-teltassa. Yleisö oli haltioissaan ja söi Jonnan kädestä. Se, mitä Jonna tekee, hän tekee hienosti.

Olen aina pitänyt Tervomaan tavasta laulaa, mutta taasen sanoitukset vieroksuttavat. Ehkä tämä on sukupuolikysymys, koska niin monet naiset ovat kertoneet, kuinka Jonna laulaa juuri hänen elämästään. Sori, ei minun. Tervomaa on naisyleisölle Samuli Putro ja Martti Syrjä.

Onko tämä täydellinen poppari lainkaan se sama Jonna Tervomaa, joka hehkuttaa Radio Helsingissä Captain Beefheartia ja fiilistelee System of a Downia kilpaa Lasse Kurjen kanssa?

Hyvin harvoin toivoo Suomessa, että olisi hiukkasen viileämpi.

Yritin katsoa Cleaning Womenin loistavaa keikkaa, mutta kroppa sanoi, että nyt pitää mennä nurmikolle makoilemaan ja vain kuuntelemaan. Ilosaaren sivut tarjoavat kuvamatskua.

Kyllä se kuunneltunakin toimii – vientituote jos mikä.

Olen hieman ihmeissäni siitä, että täällä porukka on keskimäärin fiiliksissä Ruudolfista. Miksi? Sehän on 2000-luvulla tehtyä kasaria.

Ilosaaren perjantain huippukohta oli Eläkeläiset. Karjalan erikoisuudentavoittelijoita riivasivat tekniset ongelmat. Onneksi Eläkeläisten tapauksessa tällä ei ole niin yhtään mitään väliä. Soundcheck venyi pitkään vielä herrojen ollessa lavallakin.

Onnin urut prakasivat jo parin biisin jälkeen (tosin urkujen päällä seisominen saattoi vähän auttaa asiaa). Muutama kappale ennen loppua Onni päästi urut Hendrix-tyyliin lopullisesti kärsimyksistään mikinjalan avulla.

Kuinka monen muun bändin esitys ei kärsi siitä, että yksi soittajista pistää instrumenttinsa päreiksi vartti ennen keikan loppua?