Monesta itäsuomalaisesta kiinnostavasta rokkiproggiksesta (mm. Eläkeläiset, Kumikameli, HC Andersen) tuttu Ema Hurskainen pakkasi kamansa, vuokrasi talonsa pois vuodeksi, osti asuntoauton ja suuntasi nokan kohti Etelä-Eurooppaa. Matkalla syntyi albumillinen musiikkia otsikolla Viimeiselle ihmiselle.

Hurskainen kanavoi Gösta Sundqvistia haudan takaa 2010-luvulle. Koko levy, mutta etenkin Rantakylän Aila, voisi Aila-pesismaila -riimeineen, suomalaisslaavilaisine kaipauksineen ja nyrjähtäneine popmelodioineen olla myöhempää Leeviä.

Tämä platta on pienieleistä vahvasti laulumelodiaan nojaavaa särökitararokkia, jonka ei ole tarkoitus loistaa progeilulla tai vokaali- tai instrumenttivirtuositeetilla. Tämä on hyvää biisinkirjoitusta ja kaikki muu ylimääräinen höhä olisi siinä vain tiellä. Nämä ovat biisejä kesäiselle suomalaiselle järvimaisematielle kuunneltavaksi, eikä mitään matikkarokkia otsa hiessä sahattavaksi.

Proggis on sikäli punkisti tehty, että se on läpeensä tee-se-itseä. Tämä on todellinen soololevy siinä mielessä, että jokseenkin kaikki on Eman tekosia. Kansivihkon mukaan ainoat poikkeukset ovat laulujen ja rumpujen äänitys.

Myös markkinoinnin hoitaa artisti itse yksin. Levy-yhtiötä ei ole messissä. Artistin Facebook-sivulla voi lukea kappaleiden syntytarinoita.

Tämä on sympaattista kamaa, jonka soisi soivan radiossa ennemmin kuin väsynyttä kertosäkeen slogania loputtomasti toistavan puhkikompressoidun skeidan. Yhden ihmisen ja 20 vuotta vanhan matkailuauton on raskaampi nousta tuo ylämäki radioaalloille kuin valmiiksi tutun bändin limusiinin ison markkinointikoneiston työntämänä.

Levyn voi kuunnella (ja ostaakin omaksi 7,50 eurolla) tuosta alta näppärästi:

Viimeiselle ihmiselle by Ema Hurskainen