Kuukausi: toukokuu 2009

Jenny Wilson Tavastialla 14.5.

Ruotsalaisen Jenny Wilsonin musiikki on oikeastaan tullut itselleni tutuksi vasta viime kuukausina. Aloitin tutustumisen kuluvana vuonna julkaistusta Hardships! -levystä joka osoittautui kauniiksi ja omalaatuiseksi. Kehuttu debyytti Love And Youth on toistaiseksi jäänyt huomattavasti vähemmälle kuuntelulle.

Loppuunmyydyn Tavastian keikka alkoi Hardships!-levyn aloitusraidalla The Path. Pieni alkuhaparointi ja jännitys korjautui heti seuraavassa kappaleessa Like A Fading Rainbow, joka kulki tarkasti eteenpäin basisti Sara Wilsonin tukemana. Yhtye koostui Wilsonin sisarusten lisäksi puhallinsoittaja/taustalaulaja Lina Langendorfista sekä miesrumpalista, jonka nimeä en tullut kirjanneeksi ylös.

Jenny Wilson soittaa useissa kappaleissaan sähkökitaran sijasta pianoa mikä antaa musiikille selkeän ja rytmikään yleisilmeen. Tätä korosti keikalla Sara Wilsonin napakka bassonsoitto. Jotkin kappaleet, kuten tuoreen levyn Clattering Hooves, tuntuvat myös saaneen pieniä vaikutteita hip hopista. Ja sekös meikäläistä miellyttää.

Jenny Wilson

Viileän tyylikäs Wilson esiintyi joko lavan keskellä tai sivummalla pianon ääressä muun yhtyeen pysyessä omilla tonteillaan. Lina Langendorf toi saksofonillaan henkeä moneen kappaleeseen.

Kaiken kaikkiaan keikka oli erittäin kaunista kuultavaa. Odotan mielenkiinnolla tuleeko kokoonpanoon ja settilistaan muutoksia Flow-festivaalien keikalla.

Arctic Monkeys: Live at the Apollo

Istun kotona television ääressä ja odotan Riston keikkaa Korjaamolla alkavaksi. Tapan aikaa katsomalla Arctic Monkeysin Live at the Apollo -DVD:tä.

Minulle jää tästä DVD:stä ristiriitainen fiilis. Toisaalta olen positiivisesti yllättynyt, että kollit eivät enää ole niin tuhottoman huonoja soittamaan kuin ensimmäisillä näkemilläni livepätkillä. Silti tällä keikalla tyypit näyttävät olevan aivan kyllästyneitä soittamaan yleisön edessä. Toisaalta mainiot biisit kantavat, vaikka intoa ei olisi.

Joidenkin mielestä Oasis-henkinen nyrpistely on cool. Ei minun. Jos katsoo asioita Alex Turnerin näkökulmasta, voihan se olla tuskaista, kun odotetaan vain melko hyvän kakkoslevyn jälkeen timanttista kolmoslevyä, yleisö innostuu enemmän vanhoista vedoista, mutta kuitenkin kaikki pitävät starana. Pitäisi vissiin ylittää sellaiset odotukset, joita kukaan ei voi ylittää. Harmi, etten katso asioita Alexin näkökulmasta. Olen yleisöä, joka odottaa toista A Certain Romancea.

Pätkä on kuvattu ja leikattu poikkeuksellisen tyylikkäästi. Harva live-DVD on yhtä pienieleisellä meiningillä yhtä vangitseva. Toisaalta käy ilmi, että siellä on iso yleisö, mutta tämä on leikattu niin kuin he soittaisivat pienessä harjoitusstudiossa tiiliseinän edessä.

Lähden nyt katsomaan Ristoa. Jos Risto on tylsistynyt ja yrittää olla etäisen cool lavalla, olen yllättynyt.

Roadburn audiostriimejä tarjolla

Roadburnistä on alkanut, vihdoinkin, ropista audio striimejä kaikkien kuunneltaviksi. Odotettavissa on aiempien vuosien tyyliin vielä monen monta striimiä lisää, mutta nyt on siis jo jotain tarjolla.

Roadburn 2009 first audio streams on line @ Roadburn blog

Nyt siis tarjolla striimit yhtyeiltä Ufomammut, Baroness, Amon Düül II, Farflung, Rose Kemp, Black Sun, Bohren und der Club of Gore, Vibravoid, Shora ja Saviours.

Mos Def on (MF) DOOMin fani

Hip hop on maskuliininen musiikin alue, jossa arkiseen kuvastoon kuuluu jengimerkit, battlet, uhoaminen, dissaaminen, drive-by-shootingit, ja sen sellainen hölmöily. Siksi onkin piristävää, kun vaihteeksi joku artisti osoittaa kunnolla kunnioitusta toista artistia kohtaan, kuten tässä videossa Mos Def tunnustautuu (MF) DOOMin suureksi faniksi.

”I’d bet a million dollars on DOOM against Lil’ Wayne”

”When I saw that Madvillain record, I bought it on vinyl, I didn’t have a record player. I bought it on vinyl just to stare at the album. I just stared at it, and I just kept going ’I understand you’. I was like ’I get, I understand you, I understand’. Cause you know I was a teenager growing up listening to fuckin’ Love Supreme and Miles and Bitches Brew and Mingus and The Black Saint and the Sinner Lady, but I was also rhyming. And it was never… The closest that anything came to abstract in that way… to that wild energy, to that raw shit was De La.”