Eetu Pellonpää kirjoittajana ja Aspe Timonen kuvaajana lähestyivät Roklintua ja halusivat postata vierailijoina arvionsa Psychotropic Caravanin warm-up -klubilta. Roklinnussa on tilaa, joten tässä se, mitä heillä oli kerrottavana ja näytettävänä:

Psychotropic Caravan Warm-Up
4. helmikuuta 2011, Alakerta (Nosturi), Helsinki

Nosturilla on jo useampana vuotena päästy nautiskelemaan psykedeeliseen heavymusiikkiin keskittyvistä Psychotropic Caravan konsertti-illoista. Tänä vuonna varsinaista päätapahtumaa edelsi myös Nosturin Alakerta-ravintolassa paikallisten hippiyhtyeiden säveltaidetta esittelevä warm-up happening. Porukkaa oli saapunut alkuillasta paikalle varsin mukavasti, ja bändien soittoa odotellessa tunnelmaa loihtivat DJ:n tajusteluvinyylivalinnat.

Soittolauteille saapui ensimmäisenä BLACK LIZARD AND THE LIQUID PLASTIC CASTLES, jonka hypnoottiset vintagekappaleet aikaansaivat yleisössä innostunutta riemua. Setti alkoi rauhallisesti aukeavalla mantralla, josta atonaaliset säröäänet johdattelivat arkaaisemmin sykkivään rytmimaailmaan. Yhtyeen musiikin ydin sijaitsi 1960-luvun rockin sävellysperinteen sydänmailla. Soundia oli laajennettu myös stoner-henkisillä osioilla, joista soljuttiin sujuvasti myös rennompiin indie-rockin tunnelmiin, yleisilmeen pysyessä eheän uskottavana. Sävellykset olivat minimalistisia sekä loogisia, yhdistäen helposti lähestyttävän rockin sakraalisempaan psykedeeliseen kokemukseen. Kokeelisemmat efektikohdat keskittyivät biisieen soolo-osuuksiin, ja vakuuttavasti soitetusta persoonallisesta musiikista tuli vertailukohdaksi mieleeni rajumpi keitos vanhoista Velvet Undergroundin meiningeistä. Pienen tilan voimistamat volyymit tekivät setistä varsin intensiivisen kokemuksen, jota käsityönä toteutetut psykedeliavisuaalit tukivat hienosti. Äänitasapaino oli miksattu hyvin, ja yleissoundi oli tyyliltään seuraavaksi esiintyvän orkesterin kanssa varsin samanhenkinen.

OCTOPUS SYNGin materiaali oli sävelinformaatiopohjaltaan Lizardia syvällisempää settiä, mutta selkeän melodisen muotokielensä puolesta helposti omaksuttavaa sekä mielekästä kuunneltavaa. Autenttista hippimeinkiä vaalivan orkesterin keikka nousi ensin varovaisesti siivilleen, paljastaen dynaamisen puolensa vasta seesteisen aloittelun jälkeen. Alkuvaiheessa soundit olivat vähän sameat, ja bändin maestrona toimivan Jairen laulut kuuluivat aika hiljaisina läpi keikan. Muutenkin varsin kovat äänenvoimakkuudet sotkivat hieman soundien selkeyttä, ravintolan laaja lasiseinä varmaan osaltaan vaikutti myös tähän seikkaan. Joka tapauksessa sympaattinen ja rentoutunut vintagepläjäys sisälsi paljon kyttäilyä rauhallisissa suvannoissa, joista rajummin rokkaavat teemat räjähtivät sfääreihin värikirjavalta soittolavalta.

Musiikki oli ajoittain hartaan hypnoottisesti paikallaan jumittavaa, mutta harkittujen sovitusten kautta silti monimuotoisesti polveilevaa. Myös avoimet ääniympäristöt sävellettyjen osioiden keskellä toivat lisäkontrastia stimuloivaan kuuntelukokemukseen, jota pitkät ekspressionistiset soitto-osuudet vielä eskaloivat. Toisiaan tukevat vastakohtaisuudet olivat läsnä myös rentoutuneissa tunnelmissa sekä neuroottisissa kitarakudelmissa, jotka yhtyivät soittajien ja yleisön jakamana innostuksena riemukkaaksi yöksi. Kolmen laulajan myötä välittyi voimakas inhimillinen presenssi, yhtyeen leidilaulajan tuodessa kaivattua rotia hippiäspoikain riemukkaaseen meuhkaamiseen. Hän myös osaltaan täydensi antiikkisilla kosketinsoittimilla varsin kitarapohjaista soundia. Muusikoiden sielunmaiseman kanavoinnin myötä mahdollistui vapaa leijunta omassa sisäavaruudessa, meditatiivisten osioiden vallitessa suurta osaa soittoajasta rokkaamisen ohella. Reilun vuoden itsevarmuutta kasvattaneelta kokoonpanolta tämä oli mielestäni paras esitys mitä olen toistaiseksi nähnyt, vaikka huonoja niistä ei ole ollut yksikään.

Loppuyöstä koettiin DARK PSYCHEDELIA SPACE JAM, joka muodostui paikalla olleiden muusikoiden sekä uhkarohkeiden humalikkojen kollektiivisesta vapaasta improvisaatiosta. Aluksi sumutettiin kitaraa reverbien kautta basson junnatessa hidasta pulssia. Saksofoni liittyi levitaatioon hienojen space-pöhinöiden kera, ja vapaan kakofonien free-tykitys vyörytti yötä eteenpäin. Jossain vaiheessa kitara avasi rytmitetymmän rullauksen, ja aggressiiviset elementit tasapainottuivat rauhallisemman rytmisektion toimesta. Vapaan avaruuskellunnan lyserdisesti muuntuvia vaiheita värittivät ajoittain rajut innovaatiot, sekä ilmeisesti myös tekniset ongelmat kitaran kanssa. Tämä ilmiö muunsi skenarion hetkellisesti minimalistiseksi performanssiksi.

Runonlausunnan ja elektronisen rutinan myötä baarin seinillä valui hissukseen kosmista tunnelmaa vailla selkeää rytmistä taikka melodista keskipistettä. Lopulta kitarat elävöityivät jälleen rajumpaan revitykseen löysän bluesahtavan rytmin päälle. Hahmottomasta massasta alkoi nousta selkeän formalistisia muotoja, jotka pukeutuivat väkivaltaisen happorokin harteille. Instrumentteja sekä soittajia tuli ja meni vapaaseen tahtiin, kaikki omalta osaltaan rakentaen kosmista stonereeposta. Tummanpuhuvaa avaruustarinaa julistavia profeettoja pystyi myös kyttäämään tarkemmin valoshown puuttuessa, yön sykkeen jatkuen armottomana sekä kiinnostavana. Prosessi syventyi laaja-alaisesti space rockin kontekstin eri ulottuvuuksiin, jatkuen aina valomerkin synninpäästöön saakka. Itselle erityisesti mieleen jääneenä kohtana mainitsisin saksofoniosuudet, jotka kasvoivat hypnoottisen transsin vakiintuessa uskomattoman hienoiksi sooloiksi. Varsin hämmentävä spektaakkeli osoitti soittajilta kokonaisuudessaan hyvää tilannehallintaa, vapautuneisuutta sekä mielikuvitusta.

Konsertin lavasuunnitelma oli onnistunut, koska esiintymisiä oli mahdollista seurata mielekäästi ravintolan joka kolkasta. Soittoesitykset olivat Valovirhee-ryhmän tyylikkäiden vintagevisuaalien värittämiä, ja yleisöä oli loppuillasta tuvan täydeltä. Myös bändien välissä tulitetut DJ-musat antoivat viitettä lauantain tulevan päätapahtuman tunnelmista, ja siivittivät osaltaan illanviettäjien rentoa jutustelua sekä bilettämistä. Kokonaisuudessaan pääsylipun hinnalla sai lunastettua mukavan rauhallisen psykedeliakokemuksen, orkesterien säveltaiteen hurjemmista esteettisistä ulottuvuuksista taikka muutamien kosmonauttien kaoottisemmasta humalanhetkestä huolimatta.

Teksti: Eetu Pellonpää
Kuvat: Aspe Timonen