Mooncusser Films tekee dokumentin Suzanne Vegasta. Kuvauksia on tehty puolentoista vuoden ajan ja nyt materiaalia aletaan editoimaan. Filmi valmistunee vuoden loppuun mennessä.
Suzanne Vegan saitilla on tarjolla DJ Danger Mousen tekemä versio Tom’s Diner -kappaleesta. Biitti on pöllitty 50 Centin In da Clubista.
Kun kasvatte vanhoiksi rokstarboiksi, älkää yrittäkö elvyttää ns. nuorisomusiikilla imagoanne nuoremmaksi. Se saattaa epäonnistua järkyttävästi.
Disclaimer: Johnny Cash onnistui silti Hurtissaan ilmiömäisen hyvin, melkein paremmin kuin alkuperäinen.
Koska Roklintua lukee moni muusikko, joka ei aivan tiedä, mitä ihailijoille tulisi tehdä, käyttöohjeet ovat paikallaan.
Ihailijaa käsitellään näin, näin ja näin.
Etenkin nämä kannattaa muistaa:
-Epäyhtenäinen ihailija jahka ehdottaen polveutua ainoa asema jotta toinen. (eli: Groupieita ei saa hyväksikäyttää!)
-Ajaa ei erota ihailija jatkuva vailla silmänpitoa. (eli: Jos kuitenkin hyväksikäytät, niin hei, kiinnitä edes huomiota siihen.)
-Hylätä PVC-hiha model after motorinen shaft. (eli: Jätä se kinkymalli, motorisoidut apuvälineet ovat parempia.)
-Jotta ehtiä / seis ihailija johtaa heilahdus (eli: Ihailijasi ovat ne, jotka maksavat sinun lystisi. Muista että he päättävät, myykö seuraava levysi vai ei, et sinä. Ihailjasi johtavat heilahdusta listakärkeen.)
-Speed on valvottu luona alentava piano keskeinen seikka. (eli: Tässä käsitellään amfetamiinin tuhoisuutta ja laittomuutta, lisäksi muistutetaan soittimien virityksestä.)
Dave Navarron nettisaitin mukaan Jane’s Addiction hajoaa taas.
Uusia projekteja odotettavissa.
Lienee taas 5 vuotta seuraavaan reunioniin. Toivottavasti silloin tulevat Suomeenkin.
Jourgensen on omien sanojensa mukaan kuivilla heroiinista. Hyvä. Edelliset pari levyä, Animositisomina ja Dark Side of the Spoon olivatkin aika tylsää kuunneltavaa. Nyt tulee Houses of the Molé, kantaen nimessään alluusiota 70-luvun klassikkolevyyn.
Viittauksia Houses of the Molélla riittääkin. Päällimmäinen viittaus on Bush nuoremman toimintaan. GWBush esiintyy sämpleinä läpi koko levyn ja onpa jokainen biisi nimetty W:llä alkavaksi – lukuunottamatta aloitusbiisiä No W.
Musiikillisesti ilmeisimmät viittaukset ovat Ministryn klassikkolevyyn Psalm 69. Avausraita No W tuo vahvasti mieleen N.W.O:n nimineen ja sämpleineen, mutta musiikillisesti ennemmin Psalm 69:n nimibiisin Carmina Burana -lainoillaan. Kyllä siinä alussa vilahtaa myös fraasi ”Psalm 23”. Hassusti laulumelodiasta tulee mieleen myös Motörheadin Ace of Spades.
Toinen Psalm 69 -viittaus (yhteensä 69 raidan lisäksi) on WTV, joka rakenteeltaan, tyyliltään – ja paikoin jopa riffeiltään on päivitetty versio TV II:sta.
Soundillisesti levyn läheisin vertailukohta on… no, kyllä te arvaatte. Psalm 69. Kitaraloopit runttaavat ja tempo on epäinhimillinen.
Pointtini lienee selvä. Ministry tietää, missä kohdassa teki hommansa oikein ja palasi siihen aikakauteen. Hyvästä materiaalista huolimatta Houses of the Molé jää vain kopioksi Psalm 69:stä, koska oikeastaan mitään uutta ei ole. Onneksi tämä on sentään hyvä neljän tähden kopio, jota kuuntelee mielellään. Ympyrä on sulkeutunut.
Jenkkilässä suurimman festivaalin mainetta nauttinut Lollapalooza on peruutettu tältä vuodelta vain kolme viikkoa ennen sen alkamista. Kyseessä ei kuitenkaan ole festivaali siinä määrin miten se suomessa mielletään, nimittäin tämä festivaali kiersi ympäri maata. Vaikka sillä olikin pituutta kaksi päivää, matkustettiin hyvinkin pitkiä matkoja jotta se saatiin pyörähtämään monessa osavaltiossa.
Tänä vuonna tämä 13-vuotias tapahtuma siis kuitenkin peruutettiin ja syyksi ilmoitettiin lippujen huono menekki. Vaikken tiedäkään amerikkalaisesta yleisökäyttäytymisestä ja keikoille vaivautumisesta mitään, tulee minulle heti mieleen viimevuotinen Tuska Festivaali jonka peruuttamista myöskin harkittiin samasta syystä. Onneksi niin ei tapahtunut vaan festari järjestettiin ja liput menivät kuin kuumille kiville. Loput liput menivät kaupaksi vasta parilla viimeisellä viikolla ja itse festivaalin ensimmäisenä päivänä ei enää ollut myynnissä lippuja kuin viimeiselle päivälle.
Lollapalooza:n suunniteltuun esiintyjäkaartiin kuului niinkin kovia nimiä kuin re-union keikkoja heittävä The Pixies, P.J. Harvey, Sonic Youth, Morrisey ja The Flaming Lips. Toivotaan että suomen sadat ja jälleen sadat festivaalit eivät koe samaa kohtaloa, mikä ei tosin tunnu kovin vakavalta uhkalta. Sen verran festarihullua kansaa me olemme.
Provinssi ei ollut myöntänyt minulle pressipassia. Pitkällisen analyysin pohjalta päättelin sen johtuvan siitä, etten ollut tajunnut sellaista hakea. (Jenkkien demokraattipuolueen puoluekokous myönsi bloggaajille kasan pressipasseja, joten blogien lehdistöllinen asema on tunnustettu jo.)
Tästä huolimatta päädyin Provinssiin pitkällisen miettimisen jälkeen. Ennakkoon olin pettynyt artistivalikoimaan. Kansainväliset suuret nimet olivat niukassa. Bowie oli jo nähty. Bowiehan on OK ja hienon uran ja paljon hienoja biisejä tehnyt, mutta ei se festarikokemuksena ole ihan sellainen, mitä toivon. The Hives oli se tekijä, joka sai minut lopulta ostamaan lipun.
Sub-Urban Tribe saarilavalla oli ensimmäinen bändi, jota tulin kuuntelemaan. Sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta. …kunnes soittivat Faith No Moren Midlife Crisisin. Faith No More toimii aina.
Tehosekoitin avasi perjantain päälavan. En ole koskaan ollut suuri Tehosekoittimen ystävä. Silti, Tehosekoittimella on monia mainioita biisejä, esimerkiksi aivan ilmiömäinen Kaikki nuoret tyypit. Meininki oli aurinkoinen ja vaikutti siltä, että ns. kansan syvät rivit tykkäsivät.
Kävin tutustumassa lyhyesti myös Black Eyed Peasiin. Ei vakuuttanut, laimea. En tuhlaa enempää sanoja. Muut arvostelijat (kuten Suen arvostelija) ovat sanoneet jo kaiken tästä latteudesta.
Exodustakin vilkaisin lyhyesti. Olin saanut sellaisen käsityksen, että Exodus on kasarimetallibändi. Kasaristi kasarimeiningillä soittivat. Metallipuristit luultavasti tykkävät. Soolot kuulostavat kovasti entisen Exodus-kitaristin Kirk Hammetin sooloilta, jonka toiset tulkitsevat hyväksi jutuksi, toiset nyrpistävät.
Löytyi toki perjantailta positiivinenkin yllätys. The Roots pumppasi hoppiaan oikein mukavasti ja toimivasti. Amatöörimäinen rok-journalisti saattaisi tehdä vertailuja Giant Robotiin.
Perjantain päätti Timo Rautiainen Niskalaukauksineen. Olen kyllästynyt Rautiaiseen. Hän tekee oman juttunsa hyvin ja Rajaportti on hieno levy, mutta vajaan kymmenisen keikkaa nähneenä (Rautiainen on suunnilleen jokaisilla festareilla) alkaa kaivata jotain uutta. Sitä ei ole vielä näköpiirissä. Niskalaukaus on hyvin yksiulotteinen. Tuskin seuraava levy voi enää olla samaa, uusiutumisen tarve se artistillakin on.
Lauantain aloitti festarien toiseksi parhaan keikan vetänyt Giant Robot. Robottipojat olivat usvaisella tuulella ja jamittivat pitkästi. Ehkä paikoin liiankin pitkästi, kuten Suen toinen arvostelija sanoi, ja käski sanoa sanoneen. Breaking My Bones ja Helsinki Rock City toimisivat lyhyempänä luultavasti paremmin. Yhtä kaikki, hieno veto oli.
Seuraavaksi seurasin vielä elossa olevien Donkkareiden eli Don Johnson Big Bandin keikkaa. Takuukamaahan se oli, kuten ennenkin. Yleisö oli poikkeuksellisen kovaa mukana, kuten viime vuonna samassa paikassa. Keikan aikana alkoi häiritä se, että ehkä liiaksikin nojataan Beastie Boysiin. Bändin isoin hitti on nimeltään ja kertosäkeeltään Beastie Boys -alluusio ja samalla keikalla soittavat vielä Sure Shotin. Olkoonkin, että Sure Shot oli aivan laittoman hyvä taas. Ensimmäiseltä levyltä vielä kuorruttamaan kakkua löytyy Get on the Mic.
20.30. The Hives. Suuri yleisö ei ymmärtänyt. En odottanutkaan ymmärtävän. Silti, keikka toimi. Haastavaa yleisölle oli vielä se, että kuultiin paljon uusia biisejä vielä julkaisemattomalta levyltä. Kaiken aiemman Hives-hehkutuksen jälkeen ette välttämättä edes odota minulta kriittisyyttä. Hives oli erinomainen ja ilmiömäinen, uusi materiaali oli hienoa ja se osa yleisöstä, joka ymmärsi, oli aivan Fagerstan Mick Jaggerin eli Howlin’ Pellen näpeissä (myös miehen omien sanojen mukaan).
Toisaalla oli kritisoitu päätöstä laittaa The Hives päälavalle. Komppaan täysin tuota kommenttia – Hives toimi paremmin klubikeikoilla fanaattisen yleisön edessä. Esimerkiksi Tavastialla meno oli aivan käsittämätön. Yksi viidestä parhaasta koskaan näkemästäni keikasta. (Muita Top-5:ssä ovat Primus Provinssissa 90-luvun lopulla, Faith No More Provinssissa 1995, joku CMX:n klubikeikka ja joku YUP:n klubikeikka.) Tiiviimmässä Hesarin Nyt-teltassa meininki olisi ollut ihan eri sfääreissä. The Hives ei kuitenkaan ole mikään aivan mainstreamein bändi maailmassa – vaikka jokainen roklehti jumaloi ja pistää kanteen, ei se tarkoita, että se eppunormaalikansa vielä kuuntelisi.
The Hivesin jälkeen oli Air. Air on mainio akti ja hienojen levyjen tekijä, mutta Hivesin jälkeisessä adrenaliinipurskeessa edes hyvä Airin keikka ei ollut mistään kotoisin, koska tunnelma oli aivan väärä. Menin pois. Mielelläni menisin Airia katsomaan, jos tulisivat klubikeikalle.
Menin kuuntelemaan Dillinger Escape Plania. Bändi oli minulle aiemmin tuttu vain Mike Pattonin vokalisoiman Irony Is a Dead Scene -EP:nsä perusteella (hyvä EP, ostoslistalle joka jampalle ja jampattarelle!) Dillinger Escape Plan on monimutkaista, mutta runttausta. Tämä yhtälö ei usein toteudu. Kummallisia tahtilajeja, erikoisia pysähdyksiä ja vaikutteita monesta suunnasta.
Dillinger Escape Plan soitti koko vartalolla ja raivolla. Ei ollut todellakaan mitään paikallaan jurnutusta ja tukanheilutusta. Kuvitelkaa lavantäydeltä piriä kiskoneita Agnus Youngeja soittamassa HC-rypistystä.
Him. Käsitelty. Tiedätte kyllä, mitä siltä keikalta odottaa. Jos ei diggaa Himiä, ei hillitysti perusmeiningillä vedetty keikkakaan varmaankaan säväyttänyt. En diggaa, mutta ymmärrän vastakkaisetkin mielipiteet.
Scissor Sisters oli minulle tuttu vain Pink Floyd -coveristaan. En tiennyt, että kyseessä on homodiskoa kabareemeiningillä kiskova bändi. Tosin – he tekivät sen hyvin. Keikka oli niin hyvä kuin homodiskoa kabareemeiningillä kiskovalta bändiltä vain voi olla. Yleisö tykkäsi, minä hieman varauksella.
Telttaosastolla viimeisenä bändinä oli Magyar Posse. Kuten aiemmassa Roklinnun raportissa totesin, Magyar Posse on mainio livenä, upea levyllä ja tämä vahvisti sitä. Keikka tosin ei tuonut mitään uutta edelliseen keikkaan, josta ei ollut monta viikkoa vielä kulunut, joten menin vilkaisemaan, mitä Meshuggah tarjoaisi.
Tiesin, että Metallican jampat olivat todenneet St. Angeria nauhoittaessaan haluavansa kuulostaa Meshuggahilta. Nyt ymmärrän, mistä se käsittämättömän outo ja skeida virppasoundi tuli St. Angerille. Meshuggahilla oli juuri täsmälleen se kireä, liian korostettu ja ärsyttävä virppasoundi. Sitä lukuunottamatta bändi kuulosti aivan mainiolta. En suuremmin pidä metallin örisevämmästä suuntauksesta, mutta Meshuggah onnistui olemaan kiinnostava. Kyseessä ei ollut perusjunttaus, vaan vaihteleva ja virkeä meno.
Sunnuntai meni aika lailla levollisesti. Mitään omasta näkökulmastani kovin kiinnostavaa ei ollut tarjolla. Groove Armadasta en tiennyt mitään, joten menin katsomaan. Kovin tylsäksi jäi. Konemusiikissa pitää varoa tylsyyttä ja tässä tunnuttiin jopa korostettavan sitä.
Neljä Ruusua… no, tarvitaanhan Suomeenkin oma versio U2:sta. Ei se huono ollut, mutta ei mitään mieleenpainuvaakaan nähty.
Swallow The Sun oli elkeissään kovin Spinal Tap. Tosin raskaan metallin bändi menee hyvin herkästi Spinal Tapiksi.
Jukka Poika ja Jenkkarekka pääsi yllättämään. Jukka Pojan ja Soul Captain Bandin/Kapteeni Ä-nen tiet ovat eronneet. Uudesta projektista tehtiin enemmän Marley-reggae-henkinen perinteisillä soittimilla. Sämplerit, sekvensserit, rumpukoneet ja kaikenmaailman vipstaakit on jätetty kotiin. Jukkakin oli kitara kädessä lähes koko keikan. Yllättäen yhtälö toimi hyvin. Iso osa materiaalista oli vanhaa Kapteeni Ä-nen materiaalia Marley-filtterin läpi, joka kieltämättä oli vetävää.
David Bowie antoi, mitä kansa halusi. Itse en tosin jäänyt kuin hetkeksi katsomaan. Ammattimaista työtä, mutta minun oli mentävä.
Ensi vuonna uudestaan, jos artistikatras saadaan kohdalleen.
Syyskuussa Absoluuttiselta Nollapisteeltä tipahtaa tuplakokoelma Sortovuodet 1994-2004.
Ensimmäinen levy pitää sisällään B-puolia ja muita paitsioon jääneitä kappaleita.
Absoilla B-puolet eivät yleensä ole mitään väsähtäneitä, vaan sieltä löytyy mielenkiintoista materiaalia, joka keikoillakin on soinut paljon. Tutuimpia lienevät Raami ja Hyönteisen kuolinnaamio. Lisäksi levy loppuu Ei ilmestynyt -EP:hen, josta löytyy klassikkokesähitti Kassi kauniita silmiä.
Pitää vielä todeta asiaan kuulumattomasti (mutta kun halusin mainita biisin nimen), että nimiosastoltaan legendaarinen Savu meihin -sinkun B-puoli ”Perheenjäsen määrittelee kotoisia esineitä käyttötarkoituksen mukaan ja suorittaa käytäntöön viittaavia yläkäsitemääritelmiä” on myös mukana.
Toinen levy tuplasta taasen onkin se Graalin malja. Suljettu-live! Kiertueelta, jolla Suljettu soitettiin kokonaan, poimittiin yksi keikka kokonaan tälle levylle. Tavastia 1.11.2001 löytyy kokonaisuudessaan. Olin tuolloin paikalla ja olen moneen kertaan hehkuttanut sitä Absojen parhaana keikkana koskaan. Tuskin se levylläkään voi olla huono.
Mielenkiintoiseksi Absojen Suljettu -kiertueen tekee se, että Suljettu soitettiin kokonaan vasta kaksi julkaisua Suljetun jälkeen. Olos ja kokoelmalevy Olen pahoillani tulivat välissä. Ehkä siinä ajassa he saivat etäisyyttä levyyn ja huomasivat, että se todellakin oli aivan järkyttävän kova levy. (Samalla tavalla kuin Olos tai Simpukka-Amppeli eivät olleet kovia levyjä.)
Ei muuta kuin ostoon heti kun tulee.
Ramones-leirissä on henki vaarassa taas. Rolling Stonen mukaan Johnny Ramonella on eturauhassyöpä, joka on todettu jo neljä vuotta sitten.
Ennuste on huono. Tällä hetkellä Johnny Ramone on sairaalassa.
Velvet Revolver saapuu Helsingin Kulttuuritalolle elokuussa. Hintavat 39 euron liput tulevat myyntiin ensi viikon tiistaina. Bändi on soittanut keikoillaan Contraband-levyn materiaalin lisäksi kappaleita niin Stone Temple Pilotsilta kuin Guns N Rosesilta.
Roklintu 
