Ladyhawke kiertää loppuvuodesta Eurooppaa. Osa kiertuekaupungeista lyödään lukkoon Detourjam-palvelun kautta. Siinä fanit sitoutuvat ostamaan liput keikalle jos kiertue pysähtyy heidän kaupungissaan.
Ensimmäisinä 350 sitoumusta keränneet kaupungit otetaan mukaan. Tilannetta voi seurata samalta sivulta.
Itselleni pieni kynnys tuossa on PayPal-maksaminen, mutta jos esim. Weezer olisi tuolla tavalla mahdollista saada Suomeen niin olisin heti mukana.
Disco Ensemblen Warriorsin sekä Don Johnson Big Bandin Fiestan kannet nimittäin. No, eivät ne samasta puusta ole veistettyjä mutta jotain samankaltaisuutta kuitenkin on.
Fiesta on jo tarjolla Spotifyssä. Vaatii vielä kuuntelua, mutta ainakaan DJBB ei ole tinkinyt vaikutteiden määrästä. Beastie Boys -henkinen Move Act Run kuulostaa hyvältä.
Jossain internetin uumenissa on One Nine Nine Four -niminen dokkari vuodelta 2009, jota ei luultavasti koskaan saada virallisesti julkaistua. Pätkä kertoo 90-luvun popahtavasta punkista ja sen läpimurrosta. Haastateltavat ovat mm. sellaisista bändeistä kuin NOFX, Rancid, Green Day, Lagwagon, Blink-182, Bad Religion, Pennywise, No Use for a Name, Unwritten Law, Goldfinger, Offspring ja Vandals. Kertojan äänenä on Tony Hawk.
Nuo kaikki saatiin kasaan, ja sitten kävi ilmi, etteivät he ikinä tule saamaan järjellisesti dokkarin musiikkia lisensoitua. Muutaman vuoden verran he istuivat dokkarin päällä, ja koettivat Kickstarterilla rahoittaa projektiaan.
Nyttemmin kuitenkin dokkarin virallisella saitilla kerrotaan auliisti, että se on vuodettu nettiin, eikä siitä luultavasti ikinä tule kunnollista julkaisua.
Jos laittomuuksiin olisi taipuvainen, tuo kannattaisi katsoa vähän niin kuin nyt heti, koska se on mainiota kamaa.
Edellisessä postauksessa spekuloin, olikohan Billie Joe Armstrongin kilahdus aito vai oliko siinä julkisuustempun makua. Vastaus tuli aika nopeasti. Billie Joe lähti katkolle.
Vaikka virallinen julkaisupäivä ei ole vielä, Green Dayn uusi ¡Uno! on Spotifyssä ulkona jo.
Olen vähän aidalla tuon levyn kanssa. Toisaalta siellä on kivoja poppiralleja, kuten Let Yourself Go ja Nuclear Family, mutta myös aikamoista rapaa kuten Kill the DJ. Jännä nähdä, miltä muutamaa kuuntelua myöhemmin tuntuu.
Eihän tämä mikään punkkilevy ole, mutta nopsa voimapoppikin on hyvää. Hiukkasen hämmentää, että Green Dayta dissataan usein, ettei se ole puhdasta punkkia. Eihän se sitä olekaan, siellä on aika paljon muita kevyitä vaikutteita tätä nykyä mukana. Eihän Rancidia tai Operation Ivyakaan solvata ska-vaikutteistaan. Kun joku on riittävän suosittua, se ei enää ole punk. Vaikka genrepoliisit eivät tykkää, poppi on toisinaan jees.
Olen hieman aidalla myös tämän tapauksen kanssa: Billie Joe veti kilarit I Heart Radio -musafestareilla. Green Dayn 45 minuutin settiä leikattiin reippaasti, jotta Usher ja Rihanna saisivat lisää aikaa omiin setteihinsä. Aika loppuu kesken, eivätkä ehdi soittaa uusia biisejä. Toisaalta, aika ikävästi tehty bändille. Toisaalta, hittojako soittavat Usherin ja Rihannan kanssa, jos haluavat olla rok ja pelata omilla ehdoillaan.
On myös mahdollista, että tuo koko homma on vain show’ta. Uusi levy tulee näinä päivinä ja tuolla tavalla saa saletisti paljon julkisuutta.
Ainoa, josta olen varma, on se, että tuo on Gibsonille aika hyvää mainosta. Billie Joe ei saa lyötyä Les Paul Junioria neljällä Pete Townshend -tyylisellä lyönnillä päreiksi. Viidennellä lyönnillä kaula antaa periksi. Redditissä kitaroita työkseen korjannut kommentoi: ”I used to work in a music store and have played/worked on those thin bodied Gibsons. They are tanks. There is so little material there and no weight reducing cutouts in the body. No one could have broken that thing in two. The neck coming out of the joint is literally the best anyone would be able to get out of that particular guitar.”
Täydennys jälkeenpäin: Näin juuri telkkarimainoksen, jossa todettiin, että Green Day palaa tällä levyllä juurilleen. Ei palaa. Ei se huono juttu silti ole.
Ostin lipun Omar Rodriguez Lopez Groupin keikalle Tavastialle. Lipun ostamisen ja Helsingin keikan välillä bändi oli ehtinyt vaihtaa nimensä Bosnian Rainbowsiksi.
Bosnian Rainbows on Omar Rodriguez Lopez The Mars Voltasta / At The Drive Inistä / Le Butcherettesista, Teri Gender Bender Le Butcherettesista, Deantoni Parks Dark Angelsista / The Mars Voltasta ja Nicci Kasper Dark Angelsista.
Kesälomareissulla törmäsin The Mars Voltan lämppärinä Le Butcherettesiin, ja olin jo silloin vakuuttunut Terin otteista ja pjharveymaisesta laulustaan. Tällä kertaa Teri varasti show’n kohkaamisellaan, tärinällään, kuperkeikoillaan ja Tavastian lavan liepeiltä löytyvien tarpeiden lavalle raahaamisellaan. Alla olevassa kuvassa Teri on Tavastian lavan tikkaiden päässä olevasta varastosta löytyneessä pahvilaatikossa istumassa.
Olin yllättynyt positiivisesti, että soittivat melko helposti omaksuttavaa materiaalia Omar/Mars Volta -skaalalla mitattuna. Ei se poppia ole, muttei niin mahdotonta omaksuttavaa kuin friikeimmät Omarin soololevyt.
Omar oli miksauksessa aika piilossa fiilistelemässä delaypedaalinsa kanssa. Deantoni Parks soitti paljon suorempaan kuin Voltan progeiluissa, mihin jo karsittu basari-virppa-haitsu -rumpusettikin ohjasi. Päällekäyvimmät elementit olivat Kasperin synatausta ja Terin ääni.
Tarinat kertovat, että levyllinen Bosnian Rainbowsia on tulossa ennen vuoden loppua. Tämän päivän perusteella levy on kiinnostavin Omarin ei-Volta -levy sitten At The Drive Inin tuotannon. Sitä odotellessa voi fiilistellä Le Butcherettesia tai tsekata Comatoriumista videoita aiemmista keikoista.
Edit 13.9.: Jotkut olivat ottaneet pätkän videota paikan päältä.
Henry Rollins kertoo kuulumisiaan tuoreessa Danko Jonesin Podcastissa. 29-minuutin kohdalla hän kuvailee hiljattaista käyntiään helsinkiläisessä levykaupassa.
”I can’t even pronounce the names of these bands, because it’s like eight syllables, you know, your mouth falls apart. But I liked every one of these records, and it had me going to Discogs and Ebay and all of this, scouring all over the internet for months now. And over the last several months I’ve acquired, like, this ridiculous amount of records from Finland.”
Roklintu 
