Kuten monet muutkin teollisuudenhaarat ja -alat, myös musiikkiteollisuus elää ajassaan mukautuen ajan vaatimuksiin enemmän tai vähemmän tarpeiden ja vaatimusten mukaisesti. 2000-luvulla julkaistaan musiikkia eri tavalla, eri lähtökohdista ja tietysti itse musiikkikin on erilaista kuin menneillä vuosikymmenillä.

Yksi musikkiteollisuuden reunoille, jopa paikoin ulkopuolelle jäävä, mutta vahvasti siihen liittyvä ilmiö on demokulttuuri. Siis nämä lukuisten artistien ja bändien hengentuotokset, jotka odottavat ottajaansa. Odottaen sitä oikeanlaista lafkaa ja julkaisijaa, miellyttävää levytyssopimusta, sopivia markkinoita ja kuun oikeaa asentoa.

Vuosien saatossa on varmasti monikin huomannut millä tavoin demokulttuuri on muuttunut. Bändejä on kenties enemmän kuin koskaan aikaisemmin, tai siltä se ainakin tuntuu levyarvostelupinoja katsoessa ja levykauppojen katalogeja selatessa. Myös kilpailu on kovempaa tai näin sen ainakin voisi kuvitella olevan. Se mikä demoissa itsessään on muuttunut, on niiden tapa ilmaantua markkinoille aiempaa aggressiivisemmin ja ilmeisen hyvällä bändi-itsetunnolla varustettuna.

Siinä missä ennen demotekele oli kenties kuppaiselle kaupan c-kasetille mankkarilla kopioitu nauhanretale, jota levitettiin kenties kera flyeriden ja käsintehtyjen kirjeiden, nykyään tarjolla on kaikenlaista cd-r-kiekkoa vaihtelevantasoisilla kansilla ja jopa kunnon painettuja levyjä, kenties jopa astetta harvinaisemmissa formaateissa. Siinä missä ennen tuotoksia jaettiin eteenpäin nimen saamiseksi ja ehkä jopa se himoittu levydiili mielessä, nykyäähn demot ovat enemmänkin kauppatavaraa, lähempänä omakustannetta kuin aitoa demotekelettä.

Ironiseksi, jopa huvittavaksi tilanteen demojen ja omakustanteiden toistensa lähestymisessä tekee seikka, että myös levyjen hinnat ovat muuttuneet. Samalla kun kenties painotaloissa painetut demokannet ja astetta prameammat cd-r-demot nostavat hintaansa ja bändi aikoo tehdä viiden-kuuden euron bisnestä puoliomakustanteillaan, itse levyjen hinnat ovat alkaneet tulla alaspäin. Eivät välttämättä siinä perinteisessä formaatissa ja sen automarketin hyllyissä, vaan nettilevykauppojen, piendistrojen sekä mp3-kauppapaikkojen muodossa.

Myös käytettyjen levyjen määrät ja saatavuus ovat parantuneet yleisesti Internetin myötä. On nettihuutokauppoja, nettifoorumeita ja tietysti niitä perinteisiä levykauppoja ja divareita, joista niitä kunnon julkaistuja levyjä saa jopa uudenveroisessa kunnossa ja parhaimmillaan halvemmalla kuin sitä kolmen biisin cd-r-demoa, jossa pahimmillaan on yksipuolisesti kopioitu xerox-kuvatus.

Demojen julkaisupolitiikassa onkin bändien suhteen valtavia eroja. On bändejä, jotka tunnistavat demojen julkisuus- ja promootioarvon ja käyttävät näitä demokiekkoja lähinnä levydiilien metsästämiseen sekä nimen hankkimiseen arvostelupalstojen ja muiden kautta. Sitten on niitä akteja, jotka pihtailevat promootiossa ja yrittävät kenties tienata voittoa myymällä käytännössä ylihinnoiteltuja seedeeärriä. ”Osta meirän demo, 3 tiukkaa rallia, 10 minuuttia rankkaa rokkia ja hinta vain 6 euroa + 2 euroa posteihin – laatukamaa!” Ja sitten vielä ihmetellään missä on levydiili, miksei ketään kiinnosta.

Vaan eihän se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.

Vertailin Pohjoismaiden suurimpien kesäfestareiden lippujen hintoja:

Suomi
Provinssirock, 3 päivää = 85 ?
Ruisrock, 3 päivää = 90 ?

Ruotsi
Hultsfred, 3 päivää = 1695 SEK = 186 ?

Tanska
Roskilde, 4 päivää = 1475 DKK = 202 ?

Norja
Quart, 5 päivää = 1700 NOK = 212 ?
Hove, 5 päivää = 1690 NOK = 211 ?

Jostain syystä Suomen isoimmat festarit pyytävät lipuistaan alle puolet siitä, mitä muissa Pohjoismaissa ollaan totuttu lipuista maksamaan. Tilanne on suomalaisille tietysti hyvä, kun täällä pääsee festareille melkein ilmaiseksi.

On silti syytä pohtia, mistä tällainen ilmiö johtuu. Tässä muutama mahdollinen syy:

* Suomeen on hankalampi saada isoja artisteja kuin muihin maihin. Tänne saatavat jämäartistit ovat halpoja, joten liputkin ovat halpoja.
* Kylmä ilma, pitkät etäisyydet, syvä vitutus.
* Suomalaiset ovat persaukisempia kuin muiden maiden festariväki, eikä täällä kenelläkään ole varaa maksaa samoja summia kuin vaikkapa öljyrikkailla norjalaisilla.
* Muissa maissa ihmiset ovat valmiimpia maksamaan kulttuurista.
* 100 euron rajahinnan rikkominen on psykologisesti iso kynnys, eikä kukaan kotimainen festivaalijärjestäjä ole uskaltanut tehdä tällaista aloitetta.
* Jokin muu, mikä.