Loputon tarjonta ja helppo löydettävyys on tappanut ajan, jolloin oli vain ne muutamat levyt, joita genressään kaikki kuuntelivat. Nyt vanhat kitaramusiikkia arvostavat tyypit kuuntelevat vain nostalgia-artisteja ja ihan liian usein tippuvat tuoreemmista, kun ne ovat niin hajallaan, eikä enää ole uutta nykyajan Metallicaa tai Nirvanaa, tuskin edes Pearl Jamia.

Striimauspalveluiden discovery-työkalut ovat parantuneet viime aikoina aivan häkellyttävän paljon. Niillä on meidän koko kuunteluhistoriamme. Ne tietävät kyllä, mitä meille tarjota. Spotifyn Discover Weekly on avannut ihan uuden hyvien artistien maailman. Miten muuten olisin löytänyt jonkun täysin tuntemattoman Chook Race -nimisen bändin 24000 kuuntelua keränneen kappaleen, joka sopii täydellisesti meikäläisen korvaan?

Tuota hyvää marginaalista kamaa on valtavasti. Niin on vähän valtavirtaisempaakin, jota ei tule muistettua, ellei selaile Pitchforkia ja kuule, että Sleater-Kinney on pistänyt ulos timmin livelevyn.

Siitä inspiroituneena kasasin soittolistan, jossa on kaksi ja puoli tuntia vain alle viisivuotiasta särörokkia. Koetin pitäytyä pois kaikkein ilmeisimmistä artisteista, koska ei kenellekään tätä blogia lukevalle tule yllätyksenä, että Radiohead on lähiaikoina pistänyt levyn ulos tai Bowien viimeinen oli aika jepa.

Kuuntele uuttakin musaa, nostalgiajäbä. Ei se sinun lempimusiikkityylisi ole mihinkään kadonnut, vaikka olisi kolmekymmentä ohittanut. Ei edes silloin, vaikka ohittaisi 40.