Tori Amos Jäähallissa

Tori Amosin – Night of Hunters – maailmankiertu starttasi eilen Helsingin Jäähallista. Aiemmin Provisinssirockissa (2007) ja Pori Jazzissa (2010) esiintynyt Amerikkalainen laulaja tarjosi loppuunmyydylle jäähallille kappaleita viimeiseltä Night of Hunters levyltä sekä myös yleisön innostumaan saaneita tunnetumpia kappaleita uran alkuvaiheilta. Apollon Musagete jousikvartetti tuki artistin esitystä osassa kappaleita. Laulu ja Torin ikoninen Bösendorfer piano soivat väkevänä läpi illan. Tunnelmaltaan keikka oli lämpimämpi kuin aiemmin näkemäni Provinssin telttakeikka. Tori jutteli tällä kertaa kappaleiden välissä vähän yleisöllekkin, pyysi lopussa biisitoiveita ja vaikutti erittäin hyväntuuliselta. Encoren aikana yleisöä pyydettiin nousemaan ylös penkeiltä ja kansa totteli Toria. Artistin toiveesta keikkakuvat otettiin ennen esitystä soundcheckin aikana. Silloin päällä oli jo myös keikalla nähty tyylikäs asu.

Kappalelista:

Shattering Sea
Graveyard
Suede
Baker Baker
Mrs Jesus (Solo)
Marianne (Solo)
Girl Disappearing
Cloud on my Tongue
Star Whisperer
Running To Stand Still (Solo)
Sister Janet (Solo)
Caught a Lite Sneeze (Solo)
Cruel
Nautical Twilight
Snow Cherries From France
Winter
A Multitude Of Shades by The Apollon Musagete Quartett
Your Ghost
Mr Zebra (Solo)
Tear In Your Hand (Solo)
Silent All These Years (Solo)
Carry

American Juggalo

Tämä ei ole ensimmäinen Gathering of the Juggalos -dokkari. Silti tämä pitää postata, koska olen onnistunut kehittämään epäterveen kiinnostuksen näihin Gathering-dokkareihin. Nämä ovat kuin auto-onnettomuus. Ihan kauheita, mutta aika kiinnostavia, ei voi olla katsomatta.

American Juggalo from Sean Dunne on Vimeo.

Soiva kortteli -tapahtuma

Kävin eilen kuulostelemassa kun soittajat ja laulajat ottivat haltuun Senaatintorin ympäristön kortteleita. Soiva kortteli -tapahtumaan osallistui viitisenkymmentä eri esiintyjää.

Esiintymispaikat olivat hyvin erilaisia: elokuvateatteri, puukkomyymälä, kaupunginjohtajan virka-asunnon sisäpiha. Esiintyjien kokoonpanotkin vaihtelivat: sinfoniaorkesteri, kantele ja viulu, rummut ja saksofoni. Myös yhtyeitä ja mies ja kitara -tyyppisiä juttuja mahtui mukaan.

Kovin kuuluisia esiintyjiä tapahtumassa ei ollut mukana, nimekkäimpänä ehkä Pintandwefall. Tarkoituksena olikin tarjota kenelle tahansa mahdollisuus esiintyä.

Parhaimmillaan homma toimi. Pintandwefallin nelikko tuntui sopivan sisäpihalle ja kanteleen ja viulun kanssa esiintynyt duo hauskasti Kino Engelin aulaan. Osa tiloista oli kuitenkin hieman hankalia ja eri äänet sekoittuivat kun esiintyjiä oli tiheässä.

Tapahtumassa on kuitenkin erittäin hyvä idea ja kehittämällä siitä tulee hyvä lisä Helsingin tapahtumatarjontaan.

R.E.M. lopettaa

Tämä uutinen oli livahtanut ohitseni: R.E.M. lopettaa.

2000-luvun levyjen perusteella tuo ei ole aivan yllättävä ilmoitus. Toisaalta tuorein Collapse Into Now -levy oli pirteä esitys ja antoi ymmärtää että bändillä on vielä virtaa jäljellä.

Pearl Jam Twenty -dokumentti

Kävin katsomassa Pearl Jam Twenty -dokumentin, joka paketoi bändin historian pariin tuntiin.

Pätkä lähtee käyntiin ohjaaja Cameron Crowen johdattelemana. Katsoja viedään yhtyeen syntysijoille 1980- ja 1990-lukujen taitteen Seattleen. Mother Love Bonesta päästään kirjavan kerronnan myötä Teniin ja suursuosioon. Tämän jälkeen ote pikkuhiljaa katoaa ja elokuva muuttuu osuvasta ajankuvasta suuntaansa hakevaksi.

Oikeudenkäynti Ticketmasteria vastaan ja vuoden 2000 Roskilden onnettomuus saavat toki asiallisen palstatilan. Sitten ollaankin Stone Gossardin kotona löytämässä kellariin unohtunutta Grammy-palkintoa (tämä oli itseasiassa ihan hauska kohtaus).

Materiaalia on varmasti ollut paljon, joten ehkä Crowelle voi antaa anteeksi sen että yhtyeen historian jälkimmäiset kymmenen vuotta käsitellään hieman huolimattomasti. Valtavirta ei tästä dokkarista paljon koostu, mutta faneille tai 90-luvun vaihtoehtorockista muuten kiinnostuneille se on katsomisen arvoinen.

Yhtyeen synttäreihin liittyen, PJ20-saitilta on ladattavissa uusi kappale Olé.

Primus: Green Naugahyde

Jos olet uskottava muusikko, ja hetken mielijohteesta päästät Fred Durstin studioon kanssasi, vaikkakin vain yhden biisin ajaksi, on ihan paikallaan pitää 12 vuoden tauko täyspitkien teosta.

Primus on palannut uuden levyn kanssa. Vähemmästäkin on innoissaan. Primuksen heikoimmatkin albumit ovat erinomaisia, joten pakkohan tämän on hyvä olla.

Vaikka bändin soundi muuttuu jonkin verran levystä toiseen, ydin on aina sama. Tällä levyllä rumpali on taas vaihtunut. Ennen ensimmäistä levyä Primuksessa soittanut Jay Lane palasi kannuihin. Primuksen soundi on niin omintakeinen, ettei siihen ihan hirveästi vaikuta, kuka Claypoolin kavereista paukuttaa kannuja – koska ne kaikki ovat hyviä. Eivät ne muuten tähän bändiin pääsisi.

Claypool on ottanut tällä levyllä linjaksi polkea vähän mennyttä enemmän efektipedaaleja ja selostaa puhelaulumaisesti tapahtumia säröisen mikin läpi. Eipä tämän bändin kanssa useinkaan ole se laulu keskeisin juttu ollut, eikä se ole tälläkään levyllä muuttunut. Fisherman Chronicles saa neljännen osansa tällä levyllä. Ei tämä olisi Primus-levy, jos ei kalasta puhuttaisi.

Parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen olin vähän hämmentynyt, kun ei oikein jäänyt levyltä yhtään hyvää biisiä mieleen. Kuitenkin tuli vähän väliä fiilis, että tämä koko levy pitää kuunnella uudestaan. Ja uudestaan. Nyt olen kuunnellut sen vajaassa viikossa kohta kymmenen kertaa, eikä se vieläkään kyllästytä.

Green Naugahyde Spotifyssä