Perinnöllisyyttä tutkimassa: Claypool Lennon Delirium

Ensimmäinen biisi pantiin verkkoon uudelta bändiltä, jonka taustavoimat ovat tavallista kiinnostavammat. Tämä ei kuulostanut aluksi järkevältä. Kahden miehen projektibändissä Claypool Lennon Delirium Sean Lennon soittaa kaikki muut instrumentit ja laulaa, Primuksen Les Claypool bassottaa ja meininki on happoista poppia Sergeant Pepper -aikakauden henkeen.

Painoin play, ja osoittautui, että olin väärässä. Seanin äänessä on isäukon ääntä paljon, ja vaikuttaa, että musiikillinen lahjakkuuskin olisi DNA:ssa. Sitten siihen taustalle vielä Primus-soundeilla bassot, niin tämä poppi onkin kiinnostavampaa kuin mikään. Kovasti odotan, että saadaan lisää.

Toivottavasti Lennon/Claypool-partneruus toimii pitemmän päälle yhtä hyvin kuin se toinen ilmeinen Lennon/se basisti -kumppanuus toimi aluksi. Tämä on kova.

90-luvun ajattomien biisien haaste 7/7 – Rancid: Roots Radical

Viimeinen 90-luvun ajaton biisi on vuodelta 1995, jolloin Rancid julkaisi selkeästi kovimman levynsä, …And Out Come The Wolvesin. Se on 50 minuuttia hittiä toisen perään.

Koska juuret ovat ympäriinsä, tämä levy ei jää 90-lukuun kiinni. Juuret ovat samojen jätkien 80-luvun Operation Ivyssä, skassa, reggaessa, HC-punkissa – kansikin on kumarrus Minor Threatin 80-luvun alun EP:n kannelle, The Whossa ja kai siellä jotain rockabillyäkin on seassa.

Roots Radical nyökkäilee juurille ja kertoo, että reggae on OK, vaikka eri genren tahtiin runnotaan menemään. Kun kuuntelee tuoreinta Rancidia ja tätä, ei ihan hirveästi eroa uudessa meiningissä löydä verrattuna tähän biisiin. Toiset nimittäisivät sitä paikalleen jämähtämiseksi, toiset johdonmukaisuudeksi ja ajattomuudeksi.

90-luvun ajattomien biisien haaste 6/7 – Alice In Chains: Would?

Video paljastaa aikakauden, mutta muutoin biisi on pysynyt tuoreena. Tämä on niin iso osuma, että itse yhtyekin tietää sen poikkeuksellisuuden. Heillä oli 1992 tällainen paidan selkämys:

Would?

Myöhempinä päivinä olen soittanut tuota biisiä bändin kanssa todennäköisesti enemmän kuin mitään muuta lainakappaletta. Se ei ole vaikea, mutta se on lähes täydellinen.

Tuo on minun korvaani mollivoittoisen kuuloinen, vaikka biisissä ei ole yhtään mollisointua. AIC:llä on kyky saada duurikin kuulostamaan mollillta. Ehkä 90-luvun alkupuoli oli juuri sitä. Kaikki hymyilivät, vaikka musiikki oli synkkää.

90-luvun ajattomien biisien haaste 5/7: Radiohead – Paranoid Android.

Radioheadin magnum opuksen, OK Computerin, ensimmäinen sinkku syntyi muutaman biisinraakileen yhdistyessä. Ne kaikki olivat aika hyviä biisejä, ilmeisesti.

OK Computer kokonaisuutena on ajaton. Jokseenkin jokainen biisi kertoo siitä, että kaikki menee ohi nopeasti ja en ole oikein tarkalleen enää mukana, mutta yritän. Tuo ei ole pelkästään 90-luvulle ominainen ajatus.

Radiohead on tehnyt monta hyvää levyä tuota ennen ja tuon jälkeen. Tuohon tasoon eivät ole tuota levyä lukuunottamatta päässeet, mutta eipä ole kovin moni muukaan bändi.

90-luvun haaste: 4/7 – Oasis ilman Liamia: Cast No Shadow

Neljäs biisi, jolla esitellään sitä, kuinka 90-lukulaiset biisit eivät välttämättä ole jääneet jumiin ysärille, on Oasis ilman Liamia: Cast No Shadow.

Oasiksen MTV Unplugged -sessio meni sikäli hassusti, että Liamilla oli ainakin virallisen selityksen mukaan kurkku kipeänä. Eipä hätää, biisit kirjoittanut velipoika Noel osaa laulaa ne myös.

Tästä tuli tahattomasti minun näkökulmastani kiinnostavin Oasis-keikka ikinä. En ollut 90-luvulla järin suuri Oasis-fani, koska Liamin ääni rassasi. Tämä on aika paljon sanottu sellaiselta, joka tykkäsi Primuksesta ja Jane’s Addictionista. Sitten törmäsin tähän Unpluggediin ja huomasin, että ne biisithän ovat ihan käsittämättömän hyvin kirjoitettu. Piti vain päästä Liamista ohi.

Kaksi ensimmäistä Oasiksen levyä ovat soundimaailmaltaan ajattomia, ja paljon biisinkirjoituksessa velkaa Beatlesille. Sitten vähän taso dippasi, eikä se siitä koskaan enää palannut ennalleen. Uudemmissa Noelin soololevyissä on kaikuja noista ajoista, mutta menneeseen ei ole vielä palattu. Uskon, että 48-vuotiaalla Noelilla on vielä ainakin yksi iso levy muhimassa. Eiköhän hänellä ole ainakin parikymmentä vuotta peliaikaa kirjoittaa moinen.

Sikäli jos tuo upotettu video ei aloita sinulla automaattisesti oikeasta paikasta, rullaa 35 minuutin ja 55 sekunnin kohdalle, niin Cast No Shadow alkaa.

90-luvun haaste: 3/7 – Tool: Ænema

90-luvun biiseistä, jotka eivät kuulosta viime vuosituhannella tehdyltä, seuraavana jonossa on Tool: Ænema.

Tool ammentaa edesmenneen Bill Hicksin Arizona Bay -rutiinin Z-Salamapartio-henkisestä premissistä. Z-Salamapartion Mats ja Rauski toivoivat sadetta, joka pyyhkisi alleen kaiken saastan, johon he lukivat hipit, stallarit, kommarit ja revarit ja muut, jotka vaikeuttavat Kekkosen duunia. Toolin tyypit ja Bill Hicks toivoivat Los Angelesiin tulvaa, joka hukuttaisi plastiikkakirurgian kyllästämät kultteihin hurahtaneet, narkkarit ja wannabe-gangsterit.

Tämä kappale oli merkittävässä roolissa, kun käännyin 90-luvulla Tool-faniksi ja Bill Hicks -faniksi. Jälkimmäinen johti pitemmällä tähtäimellä meikäläisellä komiikan tekemiseen. Paljon hyvää sai yksi kappale aikaan.

Toolin tyypit olivat 90-luvun alussa mukana kaikessa Los Angeles -meiningissä, kuten Green Jellÿssä ja monessa muussa huruilussa. Maynard James Keenan kävi jo ennen debyyttilevyä nopsaan feattaamassa kavereidensa esikoislevyllä. Kavereidenkin esikoislevy menestyi pätevästi. Tuo biisi oli Know Your Enemy Rage Against The Machinen debyytillä, kun alun perin siihen buukattu Perry Farrell ei sitten kerinnytkään.

David Bowie: Lazarus

Tämä Lazarus oli jo aiemmin pätevä pätkä, mutta nyt se on vielä pätevämpi, kun katsoo sen siten, että muistaa, että sanat on kirjoittanut ja videolla esiintyy tyyppi, joka tietää kuolevansa pian. Hän tiesi jättävänsä viimeisenä heippana maailmalle tämän videon, joka kertoo kuolevasta David Bowiesta.

Ei Bowien olisi ollut mikään tarve tehdä yhtä levyä vielä sen paremmin taiteellisen arvostuksen takia kuin minkään muunkaan, mutta teki silti levyn ennemmin kuin odotteli kuolemaa. Siinä ei paljon tarvinnut jännäillä, soitetaanko kymmenminuuttista hankalaa ja polveilevaa ykkössinkkua radiossa, tai onko kakkossinkussa hittipotentiaalia. Tämä kisaa tiukkaan Show Must Go Onin kanssa parhaasta omasta muistokirjoituksesta ikinä.

90-luvun haaste: 2/7 – Talk Talk: Ascension Day

Ajattoman 90-luvun musiikin haasteen päivä 2/7. Seitsemän 90-luvun suosikkia, jotka eivät ole vanhentuneet 20 vuodessa.

Talk Talk teki paljon aikaan jumiin jääneitä juttuja 80-luvulla. Aiemmin tehtiin mm. No Doubtin kuuluisammin coveroima It’s My Life, joka on reipasta kasaripoppia. Kaksi viimeistä levyä olivat sen sijaan se, mitä monet pitävät tärkeimpinä post-rockin alun rakennuspalikoina.

Poimin Talk Talkin Laughing Stock -levyltä Ascension Dayn, vaikka olisin voinut poimia melkein minkä tahansa muun raidan, koska tuolla ei hittejä ole ja tavara on tasaista. Biisi tuntuu siltä, että se samaan aikaan menee koko ajan eteenpäin, mutta ei oikeastaan pääse mihinkään. Tuo on se tunne, joka tulee, kun kuuntelee tuon koko levyn läpi. En tiedä, mitä tapahtuu, mutta se miellyttää korvia.

Vertaukset Radioheadin levyihin eivät ole ihan tuulesta temmattuja. OK Computerilla ja etenkin myöhemmillä levyillä vaikutus on ilmeinen. Ei Thom Yorken laulutyyli kovin kaukana Mark Hollisista ole. Joka suuntaan hitaasti valuvat biisirakenteet ovat tuttua tavaraa myös Radioheadin meiningeissä.

Talk Talkin levyt menivät minulta 90-luvulla ohi, koska silloin ei ollut yhtä helppoa löytää uutta musiikkia. Uudet musiikit piti joko löytää kaverin levyhyllystä, radiosta, MTV:ltä tai kirjastosta. Muutoin joutui sokkona ostamaan yli satasen levyjä. Talk Talkin himmailut eivät noissa lähteissä usein kummitelleet.

Onneksi myöhemmät päivät tarjosivat mahdollisuuden. Siksi olen sahannut tämänkin levyn muutamankymmentä kertaa työpäivän taustamusiikkina läpi.

90-luvun haaste: 1/7 – Jane’s Addiction: Been Caught Stealing

Ajattoman 90-luvun musiikin haasteen päivä 1/7. Minut haastettiin* esittelemään seitsemän 90-luvun sellaista suosikkia, jotka eivät ole jääneet aikaan kiinni, ja ovat timanttista kamaa ilman mitään nostalgiaa. Koska 90-luku oli musiikissa se hetki, kun marginaalista tuli suosittua ja aiemmin tuntematon Nirvana syrjäytti Billboardin listalla mainstreameista mainstreameimman Michael Jacksonin. Siksi tämä haaste on tärkeä ja koskettaa minua.

Jane’s Addiction esiintyi ei-kasarien biisien 80-lukuhaasteessanikin sen vuosikymmenen tuotannollaan, joten se on luonteva jatkopaikka 90-luvulle. Music Television esitteli minulle Jane’sin Been Caught Stealingin videolla. Taisin olla siitä jostain lehdestä lukenutkin, mutta en tiennyt artistista mitään. Kävin hakemassa Riihimäen kirjastosta Ritual De Lo Habitual -levyn ja nauhoitin sen punasävyiselle läpinäkyvälle TDK:n C-kasetille. Jonnet eivät muista, mutta oli aika, jolloin MTV esitteli uusia vaihtoehtorokkibändejä. Tätä nykyä ei moista tapahdu.

Been Caught Stealing kuulosti siltä, että yhdisteltiin sellaisia genrejä, joista en oikein siinä iässä kovinkaan syvästi tiennyt (Tervakosken funk-skene ei ollut laaja.) ja lähdettiin puskemaan ihan kummallisella kulmalla. Laulajankaan ääni ei tuntunut mitenkään sellaiselta, johon olisin GNR-/Metallica-huuruissani tottunut.

Tämä oli silloin erikoista, ja edelleen erikoista. Vuodet eivät ole kuitenkaan tehneet tästä vanhanaikaista tai retroa. Jotta saisit perspektiiviä tämän ajattomuuteen: tämä on kolme vuotta vanhempi kuin 2Unlimitedin No Limit, neljä vuotta vanhempi kuin Rednexin Cotton Eye Joe ja viisi vuotta vanhempi kuin Scatman Johnin ensimmäinen hitti. Miten meni omasta mielestä, eurodancetyypit?

* Ei haastettu. Tämä oli sinut harhaan johtanut retorinen keino. Ei tällaista haastetta ole muilla. Olen pahoillani. Haastan nyt sinut.

Kasarihaaste: 7/7

Ei-kasarin kasarihaasteen viimeinen osa on Black Flagia. Vasta yli 30-vuotiaana tykästyin kunnolla hc-punkkiin. Sitä ennen olin enemmänkin vain flirtannut sen kanssa. 80-luvulla tehtiin HC:ta urakalla. Yksi isoimmista ja etenkin ikonisimmista nimistä oli ja on Black Flag.

Damaged-levylle bändi vaihtoi laulajaa ja Henry Rollins tuli huutamaan. Myöhemmin Rollins vaihtoi huudon puheeseen, ja kiertää tätä nykyä spoken word -kiertueita. Olen menossa tässä kuussa katsomaan, jo kolmatta kertaa. Sinunkin pitäisi.

Tästä on paljon eriäviä mielipiteitä, mutta minulle Black Flag oli huipussaan Damagedilla. Osaa myöhemmistä en jaksa edes kuunnella. Etenkin vuoden 2013 comeback-levy ilman Henry Rollinsia on ihan jäätävää kuraa ja liittyy nimestään huolimatta vain hyvin ohuesti Black Flagiin.

En tiedä miksi HC on hyvää toimistomusaa kuulokkeisiin. Ehkä se on sopiva kontrasti jonkun Excelin vääntämisen kanssa. Voi olla, että viesti siitä, että kytät pieksevät minua ihan syyttä, ei ole täysin omasta elämästäni, mutta se kelpaa minulle soundtrackiksi.