Pääsin juuri kehumasta Putron soololevyä ja menin suurin odotuksin Aleksanterin teatteriin Elämä on juhla -performanssiin.
Esitys oli yksi tunti yhtä miestä sekä video- ja valoshow’ta. Show vuorotteli pienen ja suuren välillä tehokkaasti. Alku oli vain punainen verho, vahvistamaton ääni, ja akustinen kitara. Suurimmillaan käytiin äänivalleissa, loopeissa ja kääntyvissä videoscreeneissä.
Kaiken keskipisteessä oli – niin levyllä kuin tässäkin – hienot biisit. Jos tätä vertaa esimerkiksi Ismo Alangon ja Teho Majamäen kahden miehen performanssiin, tämä on selkeästi vähemmän esiintyjän ja enemmän laulunkirjoittajan pakkaus.
Illan sankari oli tavalliseen tapaansa silminnähden hermostunut ensi-illasta. Hauskaa sinänsä, että hermostuneisuus purkautuu sympaattisena vaatimattomuutena. Pientä epävarmuutta tuntui olevan äänipuolellakin, välillä tuntui olevan pientä klappia, jopa häiriöksi asti. Esimerkiksi Hoidetaan kämppä Berliinistä kärsi siitä. Muutama siirtymä tuntui myös hieman liian hitaalta livetilanteeseen. Jos videoskriini kääntyy puoli minuuttia ja lavalla ei sinä aikana tapahdu muuta, se on pitkä aika välispiikin ja seuraavan biisin välissä.
Tunnin luennolla kuultiin lähes koko levy läpi. Täydennettiinpä sitä vielä julkaisemattomalla ja nimeämättömällä rumpukone-särö-megafonibiisillä, jossa kerrotaan urposta kännäävästä lappeenrantalaisesta julkkisäijästä, joka kolumneissaan kirjoittaa sitä ja tätä ja kuinka hän on muka herkkä kun uskaltaa hetken olla normaali. Kappale loppuu sanoihin ”Samuli Putroa”, mikä on vielä suorempi viittaus kertojaminään kuin hehkuttamani Hoidetaan kämppä Berliinistä -lainaus.
Keikka oli mainiota vaihtelua tavalliselle klubikeikalle. Joskus on paikallaan tulla keikalle kello 19 ja olla ulkona varttia yli kasi.
Olivathan nuo 22 euron liput hintavia, mutta elämä on. Juhla.
Kuva: Saija Lehto
Roklintu 