Okei, joskus nostalgia on jees: Temple of the Dog tekee paluurundin

Temple of the Dog tekee paluurundin loppuvuodesta jenkkirannikoilla. He tekivät 90-luvun alussa muistolevyn Mother Love Bonen Andy Woodille. Mahtavaa, että tälle projektille annetaan lisää huomiota, koska mainiosta levystään huolimatta se tuntui menneen porukalta ihan ohi (pl. MTV:n videosoittolista vuonna 1991, jolloin Hunger Strike pyöri nonstoppina ja sitten katosi).

Temple of the Dog -lätty oli nauhoitettu siinä välissä, kun Gossardin ja Amentin miehittämä Mother Love Bone loppui, ja Pearl Jam ei ollut vielä ehtinyt panna mitään levylle.

Ihan aavistuksen verran reunionin kirkkautta himmentää se, että Temple of the Dogin miehitys näytti ja näyttää tältä:

  • Laulu: Chris Cornell, Soundgarden
  • Taustalaulu: Eddie Vedder, Pearl Jam
  • Kitara: Stone Gossard, Pearl Jam
  • Kitara: Mike McCready, Pearl Jam
  • Basso: Jeff Ament, Pearl Jam
  • Rummut: Matt Cameron, Soundgarden (ja tätä nykyä myös – arvasitte jo, Pearl Jam)

Eli käytännössä Pearl Jamin jätkät kiertävät Cornellin kanssa. Ei ihan täysin mahdotonta saada moista porukkaa kasaan. Käytännössä meinaa, että Cornell pölähtää mille tahansa Pearl Jamin keikalle, kuten on pariin otteeseen tehnytkin. Silti haluaisin palavasti nähdä tuon, mutta eivät tee tuota rundia täällä vanhalla mantereella.

Nostalgisoidaan hetki Hunger Striken videon kanssa. Koska tuo oli ajalta ennen Pearl Jamin ja Soundgardenin isoa menestystä, budjetitkin olivat vaatimattomia. Videon konsepti on se, että Cornell laulaa aluksi pimeässä ja sitten jätkät musisoivat rantapuskassa.

NOFX palaa selväpäisempänä

NOFX on tehnyt aika liudan biisejä, joissa päihteily on kuvattu positiivisessa valossa. Nyt otetaan askel takaisin. Ensimmäinen julkaistu biisi 7.10. tulevalta uudelta First Ditch Effort -levyltä kertoo rumpali Eric Sandinin mustimmista vuosista. Six Years on Dope. Silti Melvin ja Fat Mike laulavat sen ensimmäisessä persoonassa.

Se on hyvä nopsa rykäisy. Jos et tykkää siitä, se on 90 sekunnissa ohi. Jos tykkäät, ehdit kuunnella sen vartissa kymmenen kertaa.

BTW: Fat Mike on ollut jo 60 päivää selvänä. Maailma muuttuu.

Lopeta nostalgia ja kuuntele uutta musiikkia

Red Hot Chili Peppers julkaisi uuden levyn, joka kuulostaa uudesta tuottajasta huolimatta aika sapluunaan tehdyltä vuosituhannen vaihteen RHCP:ltä. Silti se on oikein hyvä. Lue nuo kaksi edellistä virkettä uudestaan ja vaihda RHCP:n tilalle Blink-182. Vaihda vuosiluvuksi 1997 ja bändiksi Radiohead.

Hyvä, että sedät jaksavat heilua. Eikö jokin uusikin kitararunttaus olisi hyväksi?

Kun nuoret karkaavat hiphoppiin, R&B:hen ja EDM:ään, särörokkiin tulee vähemmän isoja uusia nimiä ja vanhat parrat jumittavat kuuntelemaan sekä nuoruutensa musaa että kaiken maailman Led Zeppelinejä, Pink Floydeja ja Black Sabbatheja. Milloin maailmalla viimeksi löi läpi uusi särörokkibändi, joka oli sekä suosittu että kriitikoiden ylistämä? Nuoret tekijät hyppäävät herkemmin muihin genreihin eivätkä nappaakan sähkökitaraa kouraan. Eikä tämä ole pelkästään huono asia, on noissa genreissäkin kovaa kamaa – vilkaise vaikkapa Kendrick Lamarin To Pimp A Butterflytä. Vaan soisi säröäkin olevan.

Tehdään särörokista suurta taas. Kaivetaan uusia hyviä artisteja esiin. Jos Courtney Barnett olisi tehnyt viimeisimmän levynsä 90-luvun puolivälissä, hän olisi suuri. A Giant Dogin Pile olisi parikymmentä vuotta sitten ihan sujuvasti noussut pinnalle Bushin kahden ensimmäisen levyn vanavedessä. Ehkä Kvelertak ei olisi ollut 80-90 -luvulla Metallica, mutta josko vaikka Anthrax?

A photo posted by Peter Troest (@petertroest) on

//platform.instagram.com/en_US/embeds.js

Kiitos Spotifyn, Last.fm:n ja muiden suosituspalveluiden, meillä on paremmat saumat löytää uutta musiikkia kuin koskaan. Ei jumiteta nuoruuden suosikkeihin. Maailmassa on edelleen paljon hyvää myös entisten nuorten, nykyisten setämiesten ja tätinaisten genreistä.

Tässä on soittolista kaikennäköisestä uudesta hyvästä. Vielä on säröä jäljellä.