Joskus sanat loppuvat. Audioslaven toinen ei ole huono, ja on parempi kuin ensimmäinen, mutta ei paljon.

Se on mitäänsanomaton. Kuinka mitäänsanomaton? No, tässä esimerkki. Arvostelu loppuu tähän.

Notkean Rotan lähiösatu jatkui Itä Meidän -pitkäsoitolla.

Suomiräpäytyksessä meikäläistä (ts. hoppiarvostelukielellä meitsiä) syö kummallinen intoNAAtio ja epäuskottavat bostailulyriikat (ts. rok-kielellä uhosanat).

Notkea Rotta välttää nämä molemmat sudenkuopat – flow on mainio, eikä kärsi nuorisoräpäyttäjien kummallisesta paiNOTUKsesta. Luodut hahmot ovat uskottavampia kuin aidot ulkomaiset gangstaräppihahmot.

Notkea pöllii Itä-Helsingissä kuuskakskutosia pilottitakki päällä ja paskaiset Adidas Torsionit ja myllyverkkarit jalassa. Debyytin ja Kaupungin vauhdissa EP:n tarinat nivoutuvat uuteen episodiin ja vanhat hahmot ovat taas palanneet.

Tyypillisesti en tätä genreä kuuntele, pl. MC Taakibörsta, Don Johnson Big Band ja Outkast, mutta Notkean Rotan tarinankerronnassa on jotain ylitsepursuavan puoleensavetävää. Pakkohan siinä on olla – miten muuten punaviiniä lipittävä markkinointihörhö voisi samastua piripäissään Kontulaan virkavaltaa karkuun juoksevaan kolliin?

Debyytillä häiritsi se, että Rotan materiaali oli paljon kovempaa kuin muiden hahmojen setti. Nyt myllyverkkareiden ja haalareiden puntit ovat tasoittuneet ja rikostoveri Rautaperse ja Komisario Jyrkkäkin ovat vahvoja. Anulle tai Rohtorille en tosin vieläkään lämpeä.