Iron maidenilla on Suomessa erittäin uskollisia faneja. Ja paljon. Tämä fakta ei ole ollut epäselvä aikaisemminkaan, mutta silti täytyi ihmetellä sitä tunnelmaa, joka areenalla vallitsi ennen keskiviikkoista keikkaa. Aalto kiersi ympäri katsomoa ja kun kitarateknikko intoutui soittamaan pätkiä Blitzkrieg Bobista, Highway to hellistä ja Paranoidista, yleisö osoitti suosiotaan.

Lämmittelybändinä toiminut Mastodon jäi näkemättä, mutta Iron Maidenin keikka oli varmaa tavaraa. Bruce Dickinson heilui ympäri lavaa, mutta kävi varsin usein lavan takana virkistäytymässä. Ymmärtäähän sen, että lähes viisikymppinen ei jaksa juosta lavalla ilman hengähdystaukoja. Brucen lepotauot oli toki mietitty sopiviin kohtiin kappaleita ja muut bändin jäsenet jaksoivat sillä välin pitää tunnelmaa yllä kiitettävästi.

Lavarakennelma oli perusrakenteeltaan samankaltainen, mutta karumpi kuin bändin edellisellä Helsingin vierailulla 2003. NYT-liitteessäkin esitelty Nicko McBrainin rumpusetti oli kummallisesti sijoitettu lavasteiden väliin, joten aivan kaikkialta ei rumputyöskentelyä pystynyt esteettä seuraamaan. Taustakankaat vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja tietenkin Eddie vieraili lavalla moneen otteeseen.

Ruotsin stadionkonserttiin päättyneellä kiertueella Iron Maiden soitti biisejä neljältä ensimmäiseltä albumiltaan. Itseltäni bändin alkuvuosien tuotantoon tutustuminen on jäänyt hieman vajaaksi, joten osa keikan kappaleista livahti ohi aiheuttamatta suurta tunnekuohua. Keikka oli mainio tällaisenaankin, mutta en olisi pistänyt pahakseni, vaikka bändi olisi soittanut esim. Powerslave tai Seventh Son Of A Seventh Son -levyjen kappaleita.

Välispiikeissä Dickinson kertoi, että ensi vuonna bändillä on suunnitelmissa uusi levy. Keikkapalkkion lisäksi bändin jäsenet kuittasivat varmasti mukavat rahat fanituotteista. Itseltäni 35 euron hintainen (kalliimpiakin oli) virallinen bändipaita jäi ostamatta, kuten myös areenan lähettyvillä myynnissä olleet halvemmat piraattipaidat.

Lenny Kravitz Hartwall Areenalla 4.7.

Lenny Kravitz on diiva. Keikan ensimmäistä kappaletta Minister of rock ’n’ roll ehdittiin soittaa vain 10 sekuntia kun Lenny julisti ”I am the minister of rock ’n’ roll”, biisi pysäytettiin ja Lenny keräsi itselleen minuutin pituiset suosionosoitukset, minkä jälkeen biisi jatkui.

Lavarakennelma oli varsin yksinkertainen, ainoa iso lavaste-elementti oli lavan taustalle nostettu LK-logo. Lavan takaosaan keskelle oli sijoitettu rummut, joiden sivuille oli kasattu rivi vahvistimia. Näiden eteen sijoittuivat lavan laidoilla oleva kolmihenkinen taustalauluryhmä sekä puhallinsoittajat, sekä keskemmällä basisti ja kitaristi. Kravitz täytti olemuksellaan lavan etuosan.

Kravitzin uusimmat levyt ovat osittain pohjautuneet koneilla tehtyihin taustoihin, mutta onneksi Kravitz luottaa keikoilla edelleen ensimmäisillä levyillään luomaan tyyliin, jossa on vaikutteita mm. gospelista ja funkista. Keikan alussa Kravitz tuntui hiukan säästelevän itseään ja antoi hetkittäin liikaakin tilaa bändin muille jäsenille. Jo kolmessa ensimmäisessä kappaleessa kuultiin jokaisessa pitkähkö puhallinsoittajan tai kosketinsoittajan soolo.

Pitkäksi venyneen Let love rule -kappaleen jälkeen jo valmiiksi hyvä tunnelma kohosi (ehkä hieman yllättäen) It ain’t over ’til it’s overin pyörähtäessä käyntiin. Tätä seurasi yksi keikan huippukohdista, kun bändi soitti peräjälkeen Always on the run ja Where are we runnin’? -kaksikon. Perään seurasi vielä omalta suosikiltani Circusilta ainoana kappaleena mukaan kelpuutettu Tunnel vision.

Biisivalintoja ei voi suuremmin moittia. Kaikilta seitsemältä levyltä tuli biisejä, vähiten Circusilta (1) ja Are you gonna go my way:lta (1) ja eniten Mama said:lta (4). Kolme kappaletta, Let love rule, Tunnel vision sekä Fields of joy venyivät kymmenminuuttisiksi. Kaksi ensimmäistä olisivat luultavasti toimineet paremmin lyhyempinä versioina, mutta Fields of joyn vaihtelevat tunnelmat toimivat upeasti. Myös keikan päätöskappaleet Again ja Are you gonna go my way venähtivät pitkiksi Lennyn heittäessä hyvästejä ja esitellessä bändiä.

Keikan miksaus ei ollut ainakaan yläkatsomosta kuunneltuna täysin moitteeton. Jo lämmittelybändin aikana havaitsemani takakulmasta palautuva kaiku väheni onneksi hieman kun äänenvoimakkuutta nostettiin pääesiintyjän aloittaessa. Lisäksi kitaristi oli miksattu liian hiljaiselle. Harmittavasti juuri ennen AYGGMW:n aloittamista Kravitzin kitarasta katosi ääni ja kitarateknikko sai juosta kahteen otteeseen lavan taakse ongelmaa korjaamaan.

Kokonaisuutena keikka oli hyvin pitkälle sitä mitä yleisö odotti. Kaksi tuntia tanssittavaa musiikkia hyvin esitettynä. Laajennetussa artikkelissa settilista ja lyhyt arvio lämppäristä.
Jatka lukemista ”Rokin lähettiläs vierailulla Helsingissä” →

Pink Floyd lähes-alkuperäisessä koostumuksessaan Live 8:ssa oli musiikkihistoriaa.

Vaikka ikä alkaa jo painaa, heidän genressään sillä ei ole niin väliä. Watersin ääni kuulosti ennen paremmalta, mutta olisin valmis antamaan paljon, että näkisin täyden stadionshow’n tuolla koostumuksella.

Yritän tiivistää oman Provinssiseikkailuni yhteen postaukseen. Provinssissa on aina hyvä meno, niin tänäkin vuonna. Etukäteen tarkasteltuna tämän vuoden festareilla oli kolme kohokohtaa: The Donnas, The Mars Volta ja Nine Inch Nails. Toki kolmeen päivään mahtui paljon muutakin hyvää.

Koko teksti ja linkit kuvagalleriaan löytyvät laajennetusta artikkelista.
Jatka lukemista ”Provinssirock 2005” →