Olen viettänyt pari viikkoa Franz Ferdinandin seurassa ja yrittänyt löytää vastausta itselleni esittämääni kysymykseen, pidänkö skottipoikien riehakkaasta punkhenkisestä discorokista vai en. En oikein jaksanut innostua bändin ensimmäisestä levystä Franz Ferdinand sen ilmestymisen aikoihin, joten aloitin kakkoslevyn You Could Have It So Much Better kanssa ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla en saanut jotenkin tasapaksulta kuulostaneesta levystä irti juuri mitään ja luokittelin sen Vaikeasti Avautuvaksi. Pikkuhiljaa aloin tajuta, että lähestymistapani oli ollut aivan väärä.

Lopullinen valaistumiseni tapahtui kuunnellessani noin kymmenettä kertaa biisiä Do You Want To. Siinä korskea nuoren miehen ääni toteaa, että

Well I woke up tonight
I said I’m going to make somebody love me
Now I know that it’s you
You’re lucky lucky you’re so lucky

Kaiken takana on asenne. Ja Franz Ferdinandilla sitä riittää. Do You Want To saattaa kertoa illasta bileissä, mutta se kertoo myös tavasta, jolla bändi lähestyy yleisöään. ”Do you want to go where I’d never let you before”, kyselevät bändin pojat ja minun tehtäväni on sanoa kyllä ja seurata perässä. You Could Have It So Much Better ei selkeästi edes yritä olla mikään suuri taiteellinen elämys, vaan satsaa rehellisesti fiilikseen. Se ei ole vaikea levy eikä sitä tarvitse yrittää ymmärtää, sille pitää vain antautua.

Pikkuhiljaa se alkaa toimia ja levyn biisit suorastaan pakottavat jalan vipattamaan ja pyllyn keikkumaan, vaikka kuinka yrittäisi istua työpöytänsä ääressä viileän rauhallisena. Aiemmin mainitsemani Do You Want To:n lisäksi edukseen erottuvat mm. nuorta miesenergiaa pursuava This Boy ja levyn päättävä, vastustamattomasti rullaava Outsiders. Koko levy ei kuitenkaan ole hengästyttävää humppaa, vaan siltä löytyy myös mukavan rauhallisia, 60-luvun mieleen tuovia tunnelmapaloja, kuten Eleanor Put Your Boots Back On ja Fade Together.

You Could Have It So Much Better:in myötä myös bändin esikoislevy on löytänyt tiensä takaisin soittolistoilleni ja vietän nykyään iltani tanssien pitkin olohuonetta. Olen onnekas, sillä Franz Ferdinand on valinnut minut.

Goodness gracious esittelee alaotsikkonsa mukaisesti suomalaista reggaeta, dubia ja onpa mukaan mahtunut myös yksi ska-kappale. Vaikken ole suuri reggaen ystävä, ovat muutamat näkemäni keikat osoittaneet, että Suomesta löytyy tarpeeksi ytimekästä reggaeta. Tällä kokoelmalla mennään paikoin rennommissa tunnelmissa, mikä asettaa oman rock-korvani koetukselle. Ensikuulemalla suuri osa kokoelman kappaleista kuulostaa kovin samankaltaisilta. Lisäkuuntelulla sävyjä alkaa löytyä, mutta silti viidentoista kappaleen paketti on turhan iso yhdellä kertaa kuunneltavaksi.

Levyllä on tasaisesti onnistuneita kappaleita, mutta levyn loppuun sijoitetuissa Roots cultivationin kappaleissa asia on saatu ytimekkäimmin talteen. Ei turhaa junnausta, vaan tiukka komppi, jonka päälle kasataan muut instrumentit toimivaksi kokonaisuudeksi. Roots cultivationin kohdalla kappaleet tuntuvat olevan lähellä live-tilannetta, mikä on hyvä lähtökohta.

Uusia reggaen ystäviä tämä levy tuskin synnyttää, mutta vanhat lienevät mielissään. Levyn ääninäytteitä voi kuunnella www.fatbeltrecords.com

Turun Romantiikan Rock’n’rollin viimeisten dandyjen arvostelu on niitä, joiden päällä tekisi mieli istua vielä vuosi, kaksi. Siinä määrin vaikeasti tämä avautuu; siinä missä yhtyeen ensimmäinen levy, Ajatus on kapinaa, oli julistava rock-kukkoilu Manic Street Preachersien tapaan ja toinen, Metamorfoosi, melankolinen ja isolla siveltimellä maalaileva skandirock-paketti, tämä on kolmas on vähän molempia mutta ei kumpaakaan. Edelliset olivat hyvin tiukasti yhden kaavan ympärille paketoituja täsmäohjuksia, tämä tempoilee eri suuntiin eikä tunnu millään löytävän punaista lankaa.

Enkä nyt osaa sanoa onko se hyvä vai huono juttu. Luvassa on yhtä lailla sekava ja poukkoileva arvio, mutta harras toiveeni on, että vuoden kuluttua voin sanoa tämän olevan enemmän kuin osiensa summa. Samaa toivon levystä. Olen sillä tavalla fani-poika.

Levy alkaa harhaanjohtavasti edeltävän vuoden aikana ilmestyneen (netti)single-trilogian polkuja noudattelevalla Hyvässä seurassa-rokilla, joka on kuin tehty sinkuksi. Helppo kohdata, kantaaottava, rokkaava – loogista jatkoa edellisille levyille. Muista henkilökohtaisista suosikeista mainittakoon mahdollisesti ensilevyllekin irvaileva Riippumaton rock ja koruttoman kauniisti kulkeva Sivullinen.

Sivullinen on oikeastaan ainoa levyn laulelmista joka jaksaa kantaa loppuun asti ja toimii omillaan. Yllättävän moni muista kappaleista (mm. Vastarinta) sortuvat vähän turhaankin toistoon ja yksinkertaisuuteen. Jos halutaan julistaa, niin julistetaan sitten kunnolla.

Levyllä vierailee myös useita runoilijoita, joiden lausuntaa on upotettu kolmeen kappaleeseen ja yhdessä Riku Korhonen on osallistunut sanoitusten tekoon. Kaksi kolmesta runovierailuista onnistuu ihan kivasti – enkä nyt yritä loukata – lausunta on hyvää ja runot tunnelmaan sopivia. Kolmas kuitenkin räjäyttää potin; olen aiemmin onnistunut missaamaan yhtyeen ja Markku Innon yhteistuotannot ja nyt harmittaa. Innon lausunta Vastarinnan alkusanoina menee selkärankaan ja kuulostaa aivan tavattoman hyvältä. Minä en niin runoudesta ymmärrä (vaikka tämän jälkeen olen halukkaampi ymmärtämään), mutta tämä toimii.

Ehkä suurin yksittäinen huolenaiheeni Rock’n’rollin viimeisissä dandyissä on jonkinlainen tekstittämisen laiskuus. Taustat soivat komeasti ja rikkaasti, mutta sanoituspuoli jää joskus laahaamaan luvattoman pahasti jälkeen. Siinä missä aikaisemmin oltiin luvalla suurieleisiä ja melodramaattisia, tehtiin valtavia kielikuvia kieli poskessa, nyt yritetään enemmän ironian kautta eikä se aina toimi. Huumori on vaikeaa ja tyylilajien sekoittamisessa olisi hyvä olla varuillaan; yhtenäisyys kärsii eikä osata pelkistää.

Kyllä minä lopultakin Rock’n’rollin viimeisistä dandyistä pidän, vaikka tätä sulatellaan vielä pitkään. Se ei ole täysosuma, mutta virheineenkin pitää nostaa hattua uusiutumiskyvylle ja poikkitaiteelliselle rohkeudelle. Vähän tiukemmalla ja tukevammalla otteella kokonaisuus pysyisi kasassa paremmin, mutta seuraavasta levystä odotan sitä mestariteosta.