Lavalla on viisi miestä, joista yksi, se keskellä seisova, laulaa enkelimäisen korkealla äänellä silmät kiinni, kuin unessa. Muut repivät soittimistaan irti kaiken, mitä niistä lähtee ja vyöryttävät yleisön päälle vuorotellen yksinkertaisen kauniita melodioita ja tuhteja äänimassoja. Lavan takana on valkokangas, jolla epätodelliset ja sadunomaiset kuvat seuraavat toisiaan: tuttuja ja tuntemattomia eläimiä, tanssivia ihmisiä, nukkeja, hirviöitä, jäävuoria, lumisadetta. Laulava tiikerinpäinen hahmo, viulua soittava mantelisilmäinen kissa, punasilmäinen matomainen otus, yksinkertaisin ääriviivoin piirretty lintu. Ne ovat Mewin laulajan Jonas Bjerren unia tähän maailmaan tuotuina, aivan kuin ne sanoitukset, joita hän laulaa.

Bändin musiikkikaan ei ole tästä maailmasta. Se on samaan aikaan suurta ja pientä, aivan liian vaikeaa ja silti häpeilemättömän tarttuvaa. Se on omaperäistä ja taidokkaasti soitettua eikä kaihda teatraalisuutta, vaan tekee sen tyylillä.

Ehdin jo hetken ajan pelätä, ettei Mewin uutuuslevyn And The Glass Handed Kites yhteydessä tarvitsisikaan käyttää ylisanoja. Pelkoni osoittautui turhaksi, mutta aiemmin esittämäni toivomus sen sijaan toteutui – biisien kuuleminen livenä avasi minulle aivan uudenlaisen reitin ymmärtää niitä ja niiden kautta koko levyä. Uusien kuuntelukertojen myötä levy alkaa kuulostaa yhä paremmalta ja se tullee kiipeämään varsin korkealle parhaiden levyjen listallani.

Mutta vielä siitä keikasta. Bändin pojat osasivat hommansa, he soittivat monimutkaiset ja vaativat biisinsä erittäin varmasti ja taitavasti. Erityisesti rumpalin työskentely oli hämmästyttävää. Mew oli myös ymmärtänyt, mitä varten keikkoja tehdään: se tarjosi yleisölleen juuri ne biisit, jotka yleisö halusi kuulla.

Nosturissa kuultu setti aloitettiin uuden levyn introlla The Circuitry of the Wolf, jonka jälkeen jatkettiin seuraavalla biisillä Chinaberry Tree. Sitten vaihdettiin vanhempaan levyyn Frengers ja soitettiin siltä kolme ensimmäistä, Am I Wry? No, 156 (jonka keikkasovitus oli erityisen hieno) ja Snowbrigade. Upein ja psykedeelisin videopätkä oli The Zookeeper’s Boy:ssa, jota seurasivat omat suosikkini, vilunväreitä aiheuttavan kauniit biisit White Lips Kissed ja She Came Home for Christmas. Uuden levyn hittibiisi oli Special, jonka jälkeen, ennen lyhyttä taukoa soitettiin vielä Why Are You Looking Grave? ja Shespider. Encorena soitettiin Apocalypso ja keikan päätti odotetusti ensimmäisen levyn viimeinen biisi, loistavan massiivinen Comforting Sounds, jonka jälkeen ei ollut enää mitään lisättävää.