Lauantain ja sunnuntain osalta loppuunmyydyssä Ruisrockissa riitti aurinkoa, lämpöä, iloisia ihmisiä ja hyvää rokkia. Meininki oli kokonaisuudessaan niin mainiota, etten oikeastaan taida edes jaksaa kovin paljon kitistä perinteisiä festariongelmia eli roskisten vähyyttä (ympäriinsä lojuvien pahvilautasten määrä oli varsinkin sunnuntai-iltana melkoinen), ranta- ja niittyalueiden välistä liian kapeaa ja ruuhkaista kulkuväylää enkä sitä, että neljä vedenjakelupistettä ei ole mielestäni ”runsaasti”, niinkuin järjestäjät paikallisradioiden välityksellä väittivät. Taitaa olla niin, että pieni määrä kaaosta ja jonotusta kuuluu festareihin, ne tuovat tarpeellisen särön muuten liiankin rentoon tunnelmaan.

Mutta siihen pääasiaan, eli rokkiin:

Mokoma oli noussut lavalle juuri kun pääsimme alueelle perjantaina. En juuri innostu bändin musiikista, mutta jaksan aina ihailla poikien ja heidän lavan edustalla helteestä huolimatta sitkeästi pogoilevien uskollisten faniensa rentoa ja vilpitöntä energisyyttä. Ja täydellisessä synkassa tapahtuva tukanpyöritys on myös aina hienoa katsottavaa.

Editors oli se syy, miksi ostimme lipun myös perjantaille. Editorsin laulaja söpöine diivamaisine maneereineen on ihana ja haluan sen kanssa naimisiin välittömästi, mutta myös bändin musa toimi livenä varsin mainiosti (toisin kuin Hesarin toimittaja väitti). Kauempaa katsottuna meno saattoi näyttää vaisulta, koska yleisöä oli aika vähän, mutta lavan edustalla tunnelma oli katossa.

Mogwai olisi kenties kuulostanut ihan hyvältä lauantaina päivällä auringonpaisteisella rantalavalla, mutta perjantai-iltana kaljaterassin suunnasta kuunneltuna se tuntui aivan liian rauhalliselta ja lempeältä. Rankemmat biisit toimivat paremmin, mutta muistuttivat liikaa toisiaan.

Tuntemattoman vieressä seisoneen musiikin ystävän puuskahdus ”Soittakaa nyt se Hard Rock Hallelujah niin päästään kotiin täältä!” kiteytti euroviisusankari Lordin keikan erinomaisesti. Omituisen munattomaksi miksatun (ja suunnilleen kaikkiin muihin verrattuna hämmästyttävän hiljaa soittaneen) bändin musiikki oli keskimäärin karmeaa humppaa, ja ne kaksi hittiä kuultiin tietenkin vasta viimeisinä. Pakko niitä oli odottaa kuitenkin.

Lauantaina meno oli munakkaampaa. ”Do you want to see me jerking off?”, kysyi Danko Jones ja yleisö tietysti kiljui innoissaan. Sen jälkeen Danko näytti, miten seksuaalinen soitin sähkökitara voi parhaimmillaan olla. Dankon läpät siis olivat viikonlopun huonoimmat, mutta meininki kesäisille festareille sopivan machoa ja energistä.

Mew rokkasi niinkuin ennenkin. Kaksi keikkaa viimeisen vuoden sisään nähneelle setti ei tuonut yllätyksiä, mutta biisivalikoimassa oli rokkia ja tunnetta sopivassa suhteessa ja pimenevässä illassa valotauluilta erottuivat aina yhtä upeat musiikkia kuvittavat videopätkät.

Sunnuntain aikana näkyi paljasta pintaa sekä auringonpaahteessa hikoilleen yleisön joukossa että lavalla. Subjektiivisen arvioni mukaan Tool:in laulaja Maynard James Keenan näyttää ilman paitaa paremmalta kuin tukevasti keski-ikäistynyt Morrissey, vaikka muuten jälkimmäinen onkin suurempi suosikkini. Morrissey hoiti homman kotiin upealla lavakarismalla ja kahden uusimman levyn biisit kuulostivat livenä paremmilta kuin levyllä. Vanhoja Smiths-biisejäkin kuultiin kolme, vaikkei se oikeastaan olisi ollut edes välttämätöntä.

Sunnuntai-illan viimeisen artistin, valtamedioiden oudosti ignoroiman Tool:in poistuttua lavalta kuulin selkäni takaa epätoivoista karjuntaa: ”Ette voi lähteä vielä! V*ttu, ette voi lähteä vielä! Tuutte meille polttaan karstaa! Ette v*ttu voi mennä vielä pois! Ei!” Itse en juurikaan tunne Toolin tuotantoa, mutta faniystävieni johdattelemana päädyin seuraamaan keikkaa kohtuullisen läheltä lavaa. Ja se oli oikeastaan varsin hyvä valinta, sillä lavan lähistölle pakkautuneiden tosifanien joukossa tunnelma oli upea, suorastaan hurmoksellinen. Ja bändi rokkasi jopa maallikon mielestä varsin vaikuttavasti – vaikken riehaantunutkaan ilmakitaroimaan innokkaimpien fanien tavoin, uskalsin hiukan tampata jalalla tahtia.

Guns n Roses esiintyi eilen loppuunmyydylle Areenalle yli kahden tunnin ajan. Setti käsitti pääasiassa Appetite For Destructionin kappaleita, sekä muutamia muilta levyiltä ja muutaman uuden kappaleen.

Keikan aloitus oli tiukka. Welcome to the Jungle ja perään pari muuta Appetite-biisiä. Tämän jälkeen eksyttiin sooloiluun, joka olikin yksi keikan perusongelmista. Kolme (vai peräti neljä?) kitaristia soittivat useasti biisien väliin pitkiä sooloja. Tälle ei ollut oikein mitään perustetta, soolojen aikana vain odotettiin milloin seuraava hitti pamahtaa ilmoille.

Bändi soitti hyvin. Tuskin alkuperäisjäsenistö olisi kyennyt parempaan suoritukseen soitannollisesti, mutta mieleen pyrki useasti ajatus hengettömyydestä. Slashin tavaramerkkisoolot soitetiin yksi yhteen, mikä tietysti kuului asiaan. Dizzy Reed soitti koskettimia ja flyygelia vakuuttavasti ja heitti soittimestaan ilmoille myös Hanoi Rocksin Don’t You Ever Leave Me-biisin.

Uudet kappaleet (mm. Better) eivät erityisemmin vakuuttaneet. Ne kuulostivat kovin erilaisilta Appetiten biiseihin verrattuna ja irtonaisilta muuhun settiin nähden. Räjähteitä käytetiin hillitysti ja tulos oli näyttävä. Keikka päättyi tietenkin Paradise Cityyn, jolle olisi kernaasti suonut pohjustukseksi jonkun toisen Appetite-biisin tylsän kitarasoolon sijaan.

Lämmittelijänä toimineesta Melrosesta ehdin nähdä vain kaksi viimeistä kappaletta. Ne vakuuttivat. Rich Little Bitch rokkasi ja niin teki myös AC/DC-laina Let There Be Rock.