Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatta julkaisee toisen soololevynsä Tropical Cocktail 13.9.2006. Uuden levyn kunniaksi Liimatta heittää The Test Pressings -nimisellä kokoonpanolla neljä keikkaa:
ke 13.9.2006 Helsinki / Semifinal
pe 15.9.2006 Jyväskylä / Lutakko
pe 22.9.2006 Tampere / Telakka
la 7.10.2006 Kuopio / Henry’s
Ylöjärven suurmiehet, Eput ovat palajamassa taas studioon. Sitä ennen heillä on kuitenkin ohjelmassa vielä yksi keikka Tavastialla, jonne nopsimmat voivat kuvitella saavansa lippuja ma 21.8. alkaen. Toivottavasti uusi äänite valmistuu hieman vauhdikkaammin kuin edellinen, *vink vink* sinne Akun tehtaalle päin…
Lasse Mårtenson on tuohtunut kappaleidensa pohjalta tehdyn Kaikki paitsi Mårtenson on turhaa -levyn sisältöön sekä Helsingin juhlaviikoilla ensi perjantaina pidettävään Mårtenson remix -konserttiin.
Sekä levyllä että konsertissa esiintyvät pääasiassa samat artistit: mm. Paleface, Tommy Lindgren, Jukka Poika, Pauli Hanhiniemi, Samuli Putro ja Juha Lehti. Konsertissa esiintyvistä mainittakoon lisäksi Erin ”Nylon beat” Anttila sekä Emma Salokoski.
Mårtenson ei syytä levyllä ja konsertissa esiintyviä artisteja, mutta on tuottajien kanssa eri mieltä siitä, kysyttiinkö häneltä levyä varten lupaa. Asiasta uutisoi Helsingin sanomat. Lehden nettisivulla on jatkoartikkeli.
Mårtensonilla on täysi oikeus mielipiteeseensä, mutta toivottavasti asiassa ei jouduta etenemään julkista keskustelua pitemmälle.
Tätä on odotettu. Koneiston järjestäjät ovat monesti yrittäneet saada Underworldia esiintymään Suomeen ja nyt se vihdoin tapahtuu. Brittiläinen konemusiikkiyhtye esiintyy Helsingin Jäähallissa 21.10. Koneisto Live -tapahtumassa. Lämmittelijänä toimii DJ Orkidea.
Aurinko paistoi kuumasti myös perjantaipäivänä. Tästä johtuen tämä rok-bloggaaja ei jaksanut ahtautua tiiviiseen Artturiin, vaan keskittyi alkuillan istuskelemaan kaupungin terasseilla.
Yo-Talon eteen oli muodostunut melkoinen jono, kun seurueemme saapui sinne vähän ennen kymmentä. Ennakkoliput oli myyty kuuleman mukaan loppuun ja ovelta myytiin vielä sata lippua. Ilmeisesti nekin menivät hyvin kaupaksi, koska Yo-Talossa oli jälleen varsin tiivis tunnelma.
TV-Resistorin esiintyminen oli positiivisen pirteää. Yhtyeen viisipäinen kokoonpano esitti tyylikkään Serkut rakastaa paremmin -albuminsa kappaleita hyvällä meiningillä. Biisejä kuultiin myös albumin ulkopuolelta. Monien, myös minun, resistorisuosikki Numerot on meidän puolella toimi livenäkin oikein hyvin.
Kuten aiemmassa postauksessa kirjoittelin, Rättö & Lehtisalo oli minulle tapahtuman kiistaton ykkösesiintyjä. Eivätkä odotukset todellakaan olleet turhia, sillä keikka oli aivan järjettömän mahtava. Lavalla oli viisi miestä: Rätön ja Lehtisalon lisäksi yhtyeessä oli kakkoskitaristi, basisti ja rumpali. Rumpaloinnista vastasi lukuisia rannekelloja kädessään pitänyt ihmismetronomi Tomi ”Custom Drummer” Leppänen. Ensimmäiseksi biisiksi tuli debyyttialbumin avauskipale Valonnopeus. Sitten taisi tulla Ihanan syyllinen pallokala, jonka käsien taputtelut ja ”shake-shake-shake six-six-six” -hokemat nostivat tunnelmaa jatkuvasti korkeammalle. Uusimman albumin hittibiisi Posliinikaupan Bella toimi samaten erittäin hyvin, ja yleisö oli aseeton bändin edessä. Leppänen siirtyi kappaleen Kaappikellon kummitus ajaksi rumpujen takaa sähköurkujen ääreen, jolloin Rättö ja Lehtisalo keskittyivät ”tsuh tsuh uh-uh-uh knock knock push push bee-bop-a-lula lula lula” fraasin mantramaiseen, alati kovenevaan toistoon. Keikan aikana nähtiin myös kaikenmoisia rituaaleja, kuten Rätön suorittama ritariksi lyöminen, jonka jälkeen Lehtisalo sai päähänsä kookkaan nahkalakin. Kruunu päähä Pori kuningas! Varsinaisen keikan viimeisenä tsibaleena kuultiin hevisen mahtipontinen versio pommittajalentäjäbiisistä Lasitehtailijan pataljoonan ylipommieversti. Toimivaa, niin toimivaa! Bändi sai valtaisat suosionosoitukset ja saapuivat takaisin lavalle esittämään vielä yhden teoksen, uusimman albuminsa urheilubiisin Sopimuksen allekirjoittaneiden naisten kymmenottelu. Kiitos!
R&L:n keikan jälkeen kaikki oli koettu, enkä tarvinnut elämääni enää uusia elämyksiä. Keskityin anniskelupuolella oluttuopin äärellä istuskeluun. Sinne kantautui illan viimeisen esiintyjän Le Sportin säveliä. Jonkinmoista ruotsidiskoa se oli. Pistivät keikkansa loppupuolella ilmoille New Order -coverin True Faith.
Varsin kiva tapahtuma tämä oli kokonaisuutena. Näin kuumilla keleillä olisi tosin ollut viihdyttävämpää kuunnella näitä bändejä ulkona teltassa, mutta menihän tämä näinkin.
P.S. Kiitos Teemu L:lle näistä kuvista ja videosta.
Uusi tulokas kotimaisessa festariskenessä, Monsters of Pop, käynnistyi eilen. Tapahtuman konseptina on esitellä monenmoisia pop-akteja kansalle kolmen päivän ajan. Festarin alkuillat vietetään Artturissa, loppuillat Yo-Talolla.
Itse jätin alkupalat väliin ja suuntasin suoraan Yo-Talon täpötäytisen hikiseen tunnelmaan. Esiintyjiä oli kolme: Magenta Skycode, Samae Koskinen Ja Hänen Taikayhtyeensä ja Liekki.
Paikalle oli saapunut hälyyttävän paljon vässykkäpousaajia. En hirveästi osaa arvostaa tätä HEL-LOOKS -hommaa, että festareille (tai ”festareille”) tullaan parhaat päällä übertrendikkäänä edustaen. Oma käsitykseni festareista on, että niissä ryvetään mudassa, kuunnellaan hyviä bändejä, juodaan ylettömästi kaljaa, jauhetaan paskaa ja lähennellään vastakkaista sukupuolta. MOP:n nettisivulla kuvataan, että ”ideana on kuvata hauskasti ja persoonallisesti pukeutuvia ihmisiä, joten parhaat päälle ja bailaan!” Vitsi wau! Kampaan ihkun etutukkani kulkemaan toispuoleisesti pitkin suloisia kasvonpiirteitäni! Tää on sitä new wavea, tää on nyt muotia! Olen kuin Express Bus – siististi cool!
Huolimatta siitä, että tapahtuman alkuasetelmista puuttui vähäinenkin rok-uskottavuus, oli ilta silti varsin mainio. Ensimmäisenä bändinä esiintynyt Magenta Skycode kuulosti hyvältä. Yhtyeen IIIII-albumi on ollut pitkin kesää autossani jatkuvassa rotaatiossa, joten biisimateriaali oli tuttua. Keikka alkoi Hands Burnilla ja päättyi Red Eyesiin. Siinä välissä tuli kaikki olennainen, mm. suosikkini People ja Go Outside Again. Olen lukenut ja kuullut monilta, että Magenta Skycode ei toimi livenä (”paskat soundit”, ”huonosti miksattu”), mutta tällä kertaa soundipuolella ei ollut mitään moitetta. Yhtyeen esiintymisessä sen sijaan olisi hieman toivomisen varaa. Soittajat ovat kuin sessiomuusikoita – kaikkia voimavaroja ei pistetä peliin jostain syystä. Levyllä Go Outside Again nousee korkeuksiin, mutta livenä ihan samanlaisia sfäärejä ei tavoitettu. Yksi temppu asian korjaamiseksi voisi olla lauluvastuun jakaminen Jorilta muullekin bändille, jolloin vokaalimelodiat saisivat enemmän vahvuutta ja munaa. Mutta kuten sanottu, ihan mukavan kuuloista kamaa tämä on näinkin.
Samae Koskinen Ja Hänen Taikayhtyeensä nousi estradille toisena. Bändi ei ole minulle kovin tuttu. Tunnistin vain yhden biisin, paljon radiosoittoa saaneen Hän ei tule mua vastaan Hän asuu näillä kulmilla, joka on varsin hieno popsikermä. Yleisemmin ottaen minusta Samaen biiseistä puuttuu vaaran aspekti. Tämä on vähän liian turvallisen ruotsalaishenkistä ”lagom är bäst” -hissuttelua. Bändi kuitenkin soitti varsin ammattitaitoisesti ja keikka oli miellyttävää seurattavaa alusta loppuun. En kuitenkaan aio hankkia herra Koskisen tuotantoa.
Liekki oli illan viimeinen ja myös paras bändi. Pojat soittivat hemmetin hyvällä fiiliksellä ja ammattitaidolla. Keikan aikana kuultiin biisejä kaikilta yhtyeen kolmelta albumilta. Omat suosikkini keikan aikana olivat En voi auttaa ja Aave. Olivat ne kaikki muutkin melkoisen hyviä. Olen nähnyt Liekin parisen kertaa aiemmin, mutta tämä oli ehdottomasti paras näkemäni Liekki-live. Myönnän vielä bonuspisteen rumpalin Public Enemy -paidasta.
Tänään festari jatkuu. Henkilökohtaisesti pidän pääesiintyjänä Rättö & Lehtisaloa. Stay tuned.
Rolling Stonen haastattelussa Mars Voltan kitaristi Omar Rodriguez-Lopez yllättää hieman sillä, että ei pidä itseään kitaristina.
Tiesin, että RHCP:n Frusciantella oli vahva rooli uudessa levyssä, mutta tuli kyllä puun takaa. En uskonut, että ihan niin vahva rooli, että ykköskitaristiksi pannaan ja orggiskitaristi jää taka-alalle.
Tämä järjestely käy erinomaisesti pitemmänkin päälle, Frusciante vain vaikka yksin kepin varteen ja Omar säveltäjän pallille.
Ankkarock tuntuu aina jotenkin erilaiselta kuin muut festarit. Kun festareille ajaa vain pienen tuokion autolla ja menee illaksi kotiin, on eri maailmassa kuin perinteisessä festarireissussa. Perinteisellä festarireissulla pakataan kasa porukkaa autoon, ajetaan monta tuntia johonkin kauas, jumitetaan siellä koko viikonloppu ja palataan myöhään kotiin.
Aamu alkaa Von Hertzen Brothersilla. Koska maassa on viime vuosina ollut vajausta hyvistä Kingston Walleista, olen kiitollinen, että von Hertzenit täyttävät tämän aukon. Heti maanantaina pitää rynnätä levykauppaan.
Vaikka Hertzenien musiikki ei ole poppia ja on suhteellisen mutkaista, se ei tunnu vaativan kovin monta kuulemiskertaa ennen kuin se uppoaa takaraivoon.
Juuri kun pääsin merkkaamasta von Hertzeneitä ostoslistaan, piti ottaa taas kynä esille. Krapulainen Lapko sai vakuutettua minut siitä, että pitää shopata heidänkin levynsä. Vaikka Lapko on hieman surumielistä, sen kuulemisesta tulee aina hyvälle tuulelle. Vastakohtaisuutta on myös siinä, että Lapkon runttaus ja mättö on herkkää.
Veikkaanpa, että heitä kyllästyttää ainaiset vertailut Placeboon siinä missä edeltävän bändin kingstonwallituksetkin.
Seuraavana löysin festivaalin positiivisimman yllättäjän: päälavan viereen teollisuuskonttiin rakennetun Alepan (!), jossa oli kaikkea normaalia Alepa-einestä ja suureksi yllätykseksi jopa jokseenkin samat hinnat kuin perinteisessä Alepassa.
The Rasmus pääsi lopulta säiden armoilta Färsaarilta Ankkaan esiintymään. Vaikka bändi vaikutti ymmärrettävästä syystä väsyneeltä, kaikesta heidän tekemisestään paistoi läpi ammattimaisuus. He ovat showmiehiä. The Rasmus on ehdottomasti tänään näkemistäni esiintyjistä se, joka on toimintavarmin, eniten ”valmis paketti” ja vientituote. Harmi, että he soittavat sellaisen genren sisällä, josta en suuremmin pidä.
Scandinavian Music Groupista minulla ei ole mitään sanottavaa, koska kaikki on jo sanottu. He eivät herätä vahvoja tunteita.
Sen sijaan Maija Vilkkumaasta on sanottu paljon, mutta silti hän pääsi yllättämään. Maija oli hyväntuulinen, mukaansatempaava ja sellainen, josta helpoimman mahdollisen kielikuvan valitseva musiikkitoimittaja sanoisi ”pursuaa naisenergiaa”. Yleensä en pidä peruspopista, mutta Vilkkumaan kappaleissa on jotain outoa.
Entä eilen hehkuttamani Ministry? Kansanviisaus kertoo, että hevi on paskimmillaankin parasta, ja ehkä tämä pätee myös industriaalivivahteiseen metalliin.
Tänään ei ollut Ministryn päivä. Moni muu on eri mieltä, mutta minusta Ministryä pitäisi esittää tiukasti ja raivolla, eikä kännisen veltosti. Etenkin jälkikäteen kuvia katsellessa on joutunut miettimään, oliko koko bändi aivan soosissa. Eniten se kuitenkin näkyi Jourgensenin esiintymisessä, jossa oli 2000-luvun kankean Ozzy Osbournen piirteitä.
”Hope you are as drunk as we are”, totesi välispiikissä. Niin toivoinkin sillä hetkellä, mutta sori, olin autolla liikkeellä, kun en etukäteen tajunnut, että tällä keikalla pitäisi olla melko naamat, ettei huomaisi velttoutta.
Toisaalta, onhan se Ministryn äänivalli vakuuttava ja pitkästä aikaa pari hyvää levyä on takana, joten olen onnellinen, että menin katsomaan Ministryä.
Itse en olisi kyllä valinnut esiintymisasuksi sellaista, josta 30 metrin päästä näkee vain ”kas, paidassa on natsilippu”. Ilmeisesti paidan tarkoitus oli kertoa, että Jourgensenin näkökulmasta republikaanit ovat natseja, jos tekstin oikein tihrustin. Ehkä ihan jokaiselle paikalle saapuneelle ei jäänyt tämä sama fiilis, ainakaan niiden natsitervehdysten jälkeen.
Ankkarockin lauantaille buukattu Rasmus joutui tekemään ns. perinteiset Ankkarockille, koska jäivät Färsaarten sumuisen lentokentän takia jumiin.
Jos bändi saadaan maahan sunnuntaina, he soittavat Amorphiksen paikalla sunnuntaina.
Oikeasti millään tällä ei ole väliä, koska ainakin tästä osoitteesta sinne mennään katsomaan Ministryä, ja kaikki muut bändit ovat vain kivaa oheistoimintaa.
Suomalainen perinteistä doom metallia soittava Minotauri on ongelmissa, suksien mentyä ristiin levy-yhtiö Black Widow:n kanssa. Ongelmat ovat enemmänkin luokkaa ”kuka julkaisee meidän uuden levyn, joka on jo äänitetty”, kuin mitään sen suurempaa. Mutta kun yhtye on saanut painia monenmoisten ongelmien kanssa jo muutenkin, on pienikin vastoinkäyminen ikävä.
Maisiaisia uudelta ja julkaisemattomalta levyltä voi hakea yhtyeen Discografia-sivulta, Hammer of Doom -kappaleen muodossa. Hyvältä se kuulosti, ainakin tälläisen paatuneen doomfiendin korvaan.
Roklintu 