Type O Negative: Dead Again

Type O Negative on myöhempinä päivinään ollut vähän kuin Ramones, AC/DC tai Motörhead. Kun uusi levy tulee, se on aika taatusti sellainen, josta vannoutuneet omalaatuisen soundinsa fanit pitävät, ei kovin paljon uusia ystäviä tuo ja on taattua laatua, vaikkei piekse kulta-ajan parhaita levyjä. Tyylissä tehdään korkeintaan pieniä hienosäätöjä.

Uusi levy tuli. Ylläri! Se on aika lailla samaa kamaa kuin edellinen levy. Silti, kaava toimii edelleen. Gootti-Beatles ja slo-mo-Black Sabbath kuulostaa edelleen yhtä tuoreelta kuin 1993.

Tervehdin ilolla sitä, että lopultakin bändi on päättänyt jättää ambienttimeluraidat varsinaisten biisien välistä pois ja keskittyy olennaiseen. Tässä olennaista on loistava biisinkirjoitus ja melodiantaju. Jos biisejä ei rakentaisi kantaviksi, kuka jaksaisi yli 70-minuuttista levyä, jossa ollaan koko ajan yhdessä ja samassa synkässä tyylissä ja jonka lyhimmät biisit ovat reilun neljän minuutin biisejä ja pisimmät vartin pläjäyksiä?

Jos biisit kääntäisi duuriin ja nostaisi monta sävelaskelta, ne voisi pilkkoa moneksi hienoksi Beatles-popbiisiksi. Tämän valossa ei ole ihme, että tämä Drab Four nyökkää These Three Thingsin loppusoolossa enemmän kuin vähän Hey Judelle.

Silti jokaisen tällaisen jälleen kerran hyvän, muttei erinomaisen levyn jälkeen jää miettimään, kuinka moneen levyyn bändillä vielä riittää paukkuja, kun uutta Bloody Kissesiä ei synny?