Kuukausi: elokuu 2008

Raha ei kelpaa Warnerin toimarille

Wiredin Listening Post -blogin mukaan Warnerin toimitusjohtaja Edgar Bronfman, Jr. uhkaa vetää Warnerin musiikin Guitar Herosta ja Rock Bandista.

”If I use the analogy of MTV twenty-five years ago, or even Apple five years ago, those are two ecosystems in which (companies who do not invest in creating) recorded music have derived the majority of the value created in that ecosystem,” he said. ”That, I think, is the state we are currently in with Activision and Harmonix (owned by MTV), where the amount being paid to the music industry — even though their games are entirely dependent on the content we own and control — is far too small.”

Nyt Warnerilla olisi tilaisuus ampua rivakasti omaan jalkaan. Mitäs veikkaatte, miten käy esimerkiksi Pixiesin Doolittle-albumin myynnille, kun Rock Bandiin otetaan Wave of Mutilation kappaleeksi? Miten Radioheadin Pablo Honey'iin vaikuttaa Creep Rock Bandissa? Nousisiko Weezerin debyytin myynti, kun valtava määrä pelaajia tahkoaa My Name Is Jonasta? Uskoisin näin – ja lisäksi vielä euroja liikahtaa levy-yhtiön suuntaan reippaasti.

Jos jollain on pääsy vanhojen levyjen levymyyntitilastoihin, erittäin mielelläni kuulisin, mikä on ollut vaikutus.

Kun tuota kommenttia lukee rivien välistä, ongelma vaikuttaa olevan se, että joku muu tekee rahaa kanssa, ei se, että tämä rytmipelitrendi olisi huono juttu levy-yhtiöille. Pitäisikö bisneksessä tehdä päätökset kateuden perusteella vai liiketaloudellisin perustein?

Neil Young Areenalla 7.8.2008

Edellisestä Neil Youngin vierailusta Helsingissä vuonna 2001 (samaisella Areenalla silloinkin) muistan vain sen että herra ei soittanut Like A Hurricanea. Ei soittanut tälläkään kertaa. Avauskappale oli hienon rosoiselta Ragged Glory -levyltä valittu Love And Only Love.

Young oli kitaran varressa voimissaan. Miehen soitto ei ole viimeisen päälle tarkkaa, mutta hän onnistuu samaan siihen eloa. Akustinen ja tutun särön omannut sähkökitara vuorottelivat kappaleesta toiseen. Laulukin oli tutun kimakka.

Keikasta on vaikea poimia yksittäisiä huippuhetkiä, mutta tylsän tasaista se ei toki ollut. Koskettava oli ainakin Youngin soolona laulama ja harmoonilla säestämä Mother Earth, jonka lopussa kolme bändin jäsentä liittyi kappaleeseen taustakuoroksi. Tätä seurasi rauhallisempien kappaleiden jakso: akustisella soolona esitetty The Needle And The Damage Done, Unknown Legend, slidekitaran säestämä Helpless sekä Heart Of Gold.

Suuri pettymys oli, ettei Freedomilta kuultu ainuttakaan kappaletta. Tämä oli hieman ihmeellistä, sillä rummuissa oli kyseisellä levyllä soittanut Chad Cromwell. Youngilla on kuitenkin materiaalia siinä määrin, että kaikilla olisi varmasti oma toiveensa settiin. Keikan positiivisin yllätys oli, että soundit olivat Areenalla kerrankin hyvät, elleivät jopa erinomaiset. Kaikki erottui hyvin.

Lavan taustalla oli suuria värivaloin koristeltuja kirjaimia ja numeroita, joista encoren aikana jäivät palamaan vain punaiset N E I L -kirjaimet. Hauskana yksityiskohtana lavasteissa oli lavan oikeaan reunaan tuodut maalaukset, joissa luki kulloinkin soivan kappaleen nimi. Kaikista taulua ei tietenkään ollut, kuten Old Manista. Kyseinen kappale banjoineen johdatteli keikan kohti menevämpää loppua. Erityisesti lopusta jäi mieleen hieno Words vaihtuvine tahtilajeineen.

Näin jälkikäteen harmittaa etten tutustunut uusimpaan Chrome Dreams II -levyyn. Siltä kuultiin Spirit Road sekä varsinaisen setin viimeisenä viisitoistaminuuttinen No Hidden Path, jonka vähintään yhtä pitkässä livevedossa oli Youngin kappaleille tyypillistä ilmavuutta. Encorena kuultiin The Beatles -cover A Day In The Life.

Pitkiä biisejä soitti myös lämmittelijänä toiminut Von Hertzen Brothers, joka sai puolen tunnin settiinsä mahtumaan kokonaista neljä kappaletta.

Kuten tällaisilla vanhempaa väkeä vetävillä keikoilla valitettavasti on tapana, Areenan permanto oli istumakatsomona. Ei tullut yllätyksenä, että sadat ihmiset (minä mukaanlukien) olisivat halunneet päästä lavan eteen. Järjestäjät estivät sen, joten keskelle permannon käytäviä muodostui ikävä suma ihmisten jäädessä käytäville seisomaan. Vasta aivan keikan lopussa ihmisiä pääsi lavan eteen. Joku ratkaisu tällaiseen olisi hyvä keksiä, vaikka olen tietysti tyytyväinen etteivät järkkärit väkisin ajaneet ihmisiä istumaan paikoilleen.

Setti
Love And Only Love
Everybody Knows This Is Nowhere
I've Been Waiting For You
Just Singing A Song Won’t Change The World
Spirit Road
Cortez The Killer
Cinnamon Girl
Oh, Lonesome Me
Mother Earth
The Needle And The Damage Done
Unknown Legend
Helpless
Heart Of Gold
Old Man
Get Back To The Country
Words
No Hidden Path

Encore
A Day In The Life

Turbonegro soittaa tänään Apocalypse Dudesin kokonaan

On hieman halpaa viitata tänään jo toista kertaa Blabbermouthin uutiseen, mutta tämä on herkullista informaatiota. Turbonegron tämän iltaisella keikalla vierailee Nick Oliveri (Mondo Generator, ex-QotSA) ja Keith Morris (Circle Jerks, Black Flag). Bändi esittää vuoden 1998 läpimurtoalbuminsa kokonaisuudessaan.

Tuolta Oslon kupeessa järjestettävästä Øya-festivaalista lähetetään Norjan yleisradion sivujen kautta livelähetystä. Lähetysajat Suomen aikavyöhykkeeseen käännettynä:

17:10 The Disciplines
18:50 The National
20:40 Sonic Youth
22:55 Turbonegro

Ja tähän loppuun vielä Get It On tuolta Turbonegron Apocalypse Dudes -albumilta:

The Gutter Twins Tavastialla 7.8. (ja avautumista keikkaurpoista)

Ensin tärkein: päiväunieni hämärän kohteen, Mark Laneganin ääni on livenä melkeinpä matalampi kuin levyillä. Uuh. Mutta hämärästä puheen ollen – oliko Mark Lanegan tosiaan eilen illalla Tavastian lavalla? Näkikö kukaan kertaakaan tyypin kasvoja? Bändikaveri Greg Dulli kyllä paistatteli valokeilassa, mutta Laneganista näkyi yleisölle vain takaa tulevan valon esiin piirtämä varjo.

Keikan biiseistä osa oli hyviä, osa minulle tuntemattomia – minähän menin sinne katsomaan The Gutter Twinsia ja varsinkin Lanegania, enkä tunne tai ole erityisen kiinnostunut Dullin varhaisemmasta tuotannosta (Afghan Whigs ja Twilight Singers), ja ne olivat valinneet suurimman osan keikkasetistä sieltä.

Ne kyllä soittivat myös pari biisiä Mark Lanegan Bandin Bubblegum -levyltä (hienosti livenä soinut Methamphetamine Blues olisi kyllä varmasti ollut vielä parempi, jos kitaraa olisi vinguttanut Josh Homme, niinkuin alkuperäisessä versiossa). Ja rokkasivathan useimmat niistä tuntemattomistakin biiseistä. Yleisenä linjana oli oikeastaan se, että rokimmat biisit kuulostivat paremmilta kuin balladihenkiset – kaksi setää laulamassa balladeja hilluvan yleisön edessä ei jotenkin tuntunut oikealta, sen sijaan kunnon blueshenkiset rokkivyörytykset (mm. Saturnalia-levyn sinkkubiisi Idle Hands) toimivat oikein hyvin.

No, oli miten oli, keikka oli kokonaisuudessaan varsin mainio. Yleisö oli reippaasti messissä (jotkut jopa seilissä…), ja sehän on aina parasta (paitsi ne seilissä olevat)! Varsinkin, kun lopulta pääsin seisomaan turvalliseen paikkaan miksauskarsinan aidan viereen, mistä näki lavalle ja missä joku ääliö ei koko ajan yrittänyt kävellä ylitseni kaataen samalla kaljaa syliin.

Ja nyt seuraa avautumisosuus: hiukan ihmetyttää ihmisten into seilata edestakaisin (täydet) kaljatuopit kädessä tiiviin yleisömassan seassa – ja varsinkin kummastuttaa se, että ihmisten käytöstavat keikoilla tuntuvat olevan hukassa. Paitsi mainitsemaani seilaamista, keikoilla esiintyy valitettavan usein suoraan eteen tungeksimista sun muuta kiilailua. Jalkoihin jäävät aina varsinkin pienikokoiset naisihmiset – aiheesta on enemmän keskustelua saman keikan innoittamana Paras aika vuodesta -blogissa.

Voisinkin välittää kiitokset niille tuntemattomille herrasmiehille, jotka antoivat edestään tilaa, kun huomasivat minun jäävän rynnistelijöiden jalkoihin. Kuten huomasimme, pitempi ihminen näkee lyhyemmän takaa ihan yhtä hyvin kuin edestä, ja harvemmin keikkaelämys on metristä kiinni.

(Osittain crosspostattu Eräänä iltapäivänä-blogiin)

Rock Band

Viimeisen pari viikkoa olen intoillut Rock Bandista. Se on yksin hemmetin hauskaa ja porukalla vielä hauskempaa. Perjantaina otimme neljätuntiset jamit. Jamien aikana kertaakaan ei ollut tilannetta, että joku neljästä soittimesta olisi ollut vapaana.

Kaikki hyvä, mitä siitä on sanottu, on näemmä totta. Suosittelen ehdottomasti.

Ainoa huono puoli on, että sitä ei saa Macille. Macci-ihmisille pelastukseksi myyn Guitar Hero III:ni alta pois.

Lego-radiopää

Arrto kirjoitti taannoin Radioheadin tech-coolista musiikkivideosta ”House of Cards” ja siitä, kuinka bändi kannustaa kansalaisia ihmisiä luomaan uutta tarjottujen materiaalien pohjalta.

Nyt Gizmodo-sivustolla esitellään eräs tällainen tuotos – Legoilla toteutettu 3d-rendaus!

Tähän voisi lainata Gizmodon artikkelin ensimmäistä kommentoijaa: ”White Stripes, eat your hearts out!”.

(Samassa kommenttiketjussa joku toinen tosin väittää, että tuo olisi tietokoneella tehty, mutta sama se, idea on silti hieno.)