Flow festival 2010, lauantai

Paljon asiaa, joten aloitetaan. Flow:n lauantai alkoi osaltani Uuden Fantasian keikalla. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta Street Kobra, Kroko-Rok ja kumppanit jaksoivat pitää päälavan meininkiä yllä.

Setissä kuultiin monta kappaletta syksyllä julkaistavalta levyltä. Maistiaisten perusteella luvassa on aiempaa tanssittavampaa tavaraa. Keikalla vieraili myös Freeman (!), jonka laulama kappale on ilmeisesti myös mukana tulevalla levyllä.

Päälavalla esiintyneille iltapäivän artisteille oli haaste saada homma toimimaan kun yleisö vasta tuli paikalle. Lisäksi päivänvalossa lavan valoista ei ole apua tunnelman luomisessa.

Iltapäivän haastetta vastaan taisteli myös Husky Rescue. Kirkas päivänpaiste ei tehnyt oikeutta yhtyeen kuulaalle musiikille. Kuuden soittajan ryhmä sai kuitenkin esiintymiseensä sopivan määrän rentoutta.

Kaunis City Lights -kappale edusti setin rauhallista puolta slide-kitaroineen. Wolf Trap Motel taas kehittyy hitaasti neljän minuutin instrumentaaliosuuden aikana kunnes sen kruunaa Reeta-Leena Vestmanin laulu.

Menevämmät kappaleet oli viisaasti sijoitettu setin loppuun. We Shall Burn Bright sai yleisön hyvin mukaan ja Nightless Night päätti setin potkivan bassorummun tahtiin.

Moni oli varmasti odottanut Owen Pallettin esitystä, sen verran paljon ihmisiä virtasi sisään Voimalaan jo puolta tuntia ennen keikan alkua. Rajattu sisätila antoi varmasti tunnelmaltaan parhaat mahdolliset puitteet esitykselle, mutta pylväiden muodostamat näköesteet haittasivat omalta osaltani sen seuraamista.

Onneksi olin nähnyt Pallettin huiman esityksen Tavastialla alkukesästä. Pallett samplaa soittamaansa viulua, looppaa soittamansa pätkän, soittaa lisää edellisen päälle ja rakentaa näin pikkuhiljaa kappaleen kokonaiseksi. Upeaa seurattavaa. Voimalassa esityksestä tosin katosi se oleellinen, eli näköyhteys. Musiikki oli pelkästään kuultunakin kaunista, mutta Pallettin tekniikan näkeminen on oleellinen osa kokemusta. Setissä kuultiin mm. Caribou-lainabiisi Odessa.

Näköesteiden vuoksi päätin jättää Pallettin keikan ja siirryin seuraamaan samaan aikaan soittanutta Timo Lassy Orchestraa. José Jamesin kanssa esiintynyt Lassy oli saanut lavalle varsinaisen huippukokoonpanon, Jamesin lisäksi mm. Jukka Eskolan. Samoja naamoja nähdään tänään Ricky Tick Big Bandin riveissä.

Illan ehdoton huippukohta oli Robynin keikka. Ruotsalaisen look toi hieman mieleen P!nkin, eikä hän lavaenergiassakaan jäänyt yhtään jälkeen. Jos pelkkä Robynin esiintyminen ei olisi saanut yleisöä mukaan niin kappaleet Fembot, Dancing On My Own, Dancehall Queen ja Röyksopp-yhteistyö The Girl And The Robot saivat. Keikka päättyi hekumalliseen With Every Heartbeatiin.

Loppuilta meni tunnelmoidessa Dj Harveyn tahtiin. Vaikka mies soitti Takapihalla viiden ja puolen tunnin setin jossain vaiheessa aloin huolestua ehdinkö kuulemaan häntä ollenkaan. Setin vahvuuksia olivat sen rentous ja pituus, sillä välillä saattoi poistua muualle ja palata taas joraamaan.

M.I.A.:n keikasta olen jäävi sanomaan mitään. Olin jo ennakkoon asennoitunut siihen että keikka on pettymys eikä muutaman minuutin vilkaisu tätä käsitystä muuttanut. M.I.A. kuitenkin veti päälavan tupaten täyteen, joten muut ilmeisesti tykkäsivät.

Vielä sananen järjestelyistä joita jo ehdin kehua. Omalta osaltani kaikki onkin sujunut moitteetta, mutta rannekkeenvaihtojonot olivat kuulemma olleet perjantaina yli tunnin mittaiset. Kiitin itseäni kun kävin vaihtamassa rannekkeen ennakkoon. Myös naisten vessajonot ovat välillä olleet todella pitkät. Olisikohan Flow:ssa normifestaria enemmän naisyleisöä?

Flow festival 2010, perjantai

Flow festivalin ensimmäinen varsinainen päivä oli järjestelyjen osalta onnistunut. Vaikka tapahtuma oli järjestäjien mukaan lähes loppuunmyyty, ei viime vuoden kaltaista tungosta päässyt syntymään. Tätä edesauttoi se että aluetta oli laajennettu jonkin verran.

Bändien osalta napakympit puuttuivat. Illan parasta tarjosi newyorkilaisen Brian Shimkovitzin hauska projekti Awesome Tapes From Africa. Mies kerää Afrikan matkoiltaan paikallisia kasetteja, digitoi ne ja pistää nettiin jakeluun. Feel good hit of the summer, kuten Flow:n esitteessäkin sanotaan.

Esitykselle oli valittu myös sopiva paikka. Takapihan rauhallinen nurkka antoi mahdollisuuden nauttia musiikista nurmikolla istuen tai lavan edessä pyllyä pyörittäen.

Illan eniten odottamani esityksen alku myöhästyi hieman. Voimalan mikseri teki tenät viime hetkellä eikä yleisöä voitu päästää sisään ajallaan. Four Tet aloittikin settinsä ennen kuin osa yleisöstä ehti sisälle.

Itse keikka oli hyvä, muttei loistava kuten odotin. Esimerkiksi tuoreen levyn Love Cry -kappale ei toiminut yhtä koukuttavasti kuin levyllä. Olisin myös olettanut että visuaalisuuteen olisi satsattu enemmän. Four Tetin musiikki olisi antanut siihen oivan lähtökohdan.

Big Boi oli pettymys. Ison maailman räppiä tylsine kliseineen. Aivan eri meininki oli loppuillasta Tiivistämössä jossa soitti dj-kaksikko Rapa & Roksette Rock N Roll Spectacle. Toinen dj:stä soitti alasti. Hauskalla tavalla hämmentävä esitys.

Itselläni ei ollut kameraa mukana, mutta Flow:n kuvasivu tarjoaa rahalle vastinetta. Tänään vuorossa mm. innolla odottamani Robyn sekä DJ Harvey.

Ilmainen EP Underwater Sleeping Societyltä

Underwater Sleeping Society juhlistaa kymmenvuotista olemassaoloaan uudella ilmaisella kokoelma-EP:llä ja alla näkyvällä animaatiovideolla.

http://vimeo.com/moogaloop.swf?clip_id=13643583&server=vimeo.com&show_title=0&show_byline=0&show_portrait=0&color=00ADEF&fullscreen=1&autoplay=0&loop=0

Huomasitteko videolla Hapsiaisen hienon roolisuorituksen?

En ehkä tee yhtyeen musiikille oikeutta, kun totean, että kaikkein paras veto, mitä heiltä on minulle kantautunut, on upea CD-vinyyliversio Dead Vegas -EP:stä.

Flow 2010 avajaiskonsertti

Flow festarit Helsingin Suvilahdessa potkaistiin käyntiin keskiviikkona avajaiskonsertilla jonka pääesiintyjinä The Chemical Brothers ja LCD Soundsystem. Festivaalialuetta oli laajennettu ja muutettu viime vuodesta. Osa työstä tuntui olevan vielä kesken, mutta varsinainen festivaali käynnistyykin vasta perjantaina. Lisätila tulee tarpeeseen, sillä festivaali on jo osittain loppuunmyyty. Vierailuni jäi tänään hyvin nopeaksi visiitiksi, mutta Flow:n alkumaistiaisina kuva Chemical Brothersien keikasta.

The Chemical Brothers @ Flow

Slayer: Hate Worldwide

Alussa oli Diamond Head.

Sitten tuli Metallica, joka soitti samanlaista musaa, mutta hieman paremmin ja menestyksekkäämmin. Vuosien mittaan vaikutteita tuli lisää. Tuli balladia, tuli akustista. Tuli sinfoniaa. Tuli keskitien rock-kovereita, ja omia keskitien rock-biisejä. Kunnes Death Magneticin myötä pyrittiin palaamaan thrash-soundiin. Pyrittiin.

Dave Mustaine oli Metallican alkuaikojen jäsen, joka väkivaltaisen käytöksensä vuoksi dumpattiin bussiasemalle New Yorkissa ja toivotettiin hyvästit. Hän sisuuntui ja perusti heti oman bändin nimeltä Megadeth. Bändi on ollut menestyksekäs. Kehityskaari on samantyyppinen kuin Metallicallakin, eli 80-luku oli pääosin Diamond Head -johdannaista revittelyä, mutta 90-luvulla alkoi tulla kaikenmoista muutakin. Tuli balladia, keskitien rokkia, kovereita, ja kaikenmoista. Kunnes sitten Endgamen myötä palattiin thrashiin.

Anthraxin kehityskaaressa on samanlaisia piirteitä kuin aiemmin mainituissakin, mutta tietyin merkittävin poikkeuksin. Joey Belladonnan aikaisessa Anthraxissa kyse oli Diamond Head -muunnoksesta, mutta John Bushin ’thrax on enemmän Seattle-vaikutteista saundia kuin mitään muuta. Ja matkan varrella, kummankin solistin aikoina, on ollut näitä rap-metallikokeiluja ja kovereita ja mitäkaikkea. Ei tosin balladeita, paitsi se yksi akustinen hilpeily Attack of the Killer B’s:llä.

Thrash-metallin neljästä suuresta yhtyeestä Slayer on ainoa, joka ei ole muuttunut. Se on samaa tehopunk-komppista riffijyrää kuin aina ennenkin. Tässä muutosten maailmassa se on vankasti yksi ja sama. Ei sinfoniaa, ei rap-vaikutteita, ei slovareita, ei hempeilyä. Se on tukipilari johon voi nojata. Slayerin maailmassa vuosi 1983 on täysin sama kuin 2010.

Näkökulmasta riippuu, onko Slayerin muuttumattomuus kunnioitettavaa vai säälittävää. Itselleni se ei suurina annoksina uppoa, mutta satunnaisesti, harkiten nautittuna, se on parhaimmillaan timanttista. Kuten tässä Jimmy Fallonin talkshown esityksessä. Heit wöörldwaaaaaaaid!

Kalliolarock: Ville Leinonen, Risto, Nieminen ja Litmanen

Kävin tänään vilkaisemassa Ville Leinosen viimeiset tahdit, Riston ja Niemisen ja Litmasen aloituksen Kalliolarockissa.

Leinosella ei ollut paras mahdollinen päivä. Sunnuntaina pikkuisen flegmaattiselle yleisölle ei voi oikein vetää herkistelyä hiljakseen. Sitten vielä kitarasta katkesi kielikin – eikä ollut varakitaraa tai varakieltä mukana. En usko, että tämä jää herralle mieleen vuoden parhaana keikkana.

Risto sen sijaan sai yleisön hereille. Kun setin keskivaiheilla runnottiin Rakkauden Rockia ja Diskopalloa, siitä ei paljon paremmaksi voi enää meininki nousta pienessä ilmaistapahtumassa sunnuntaialkuillasta. Aiemmin lavaan kunnoittavaa etäisyyttä pitänyt yleisö paukkasi joraamaan.

Nieminen ja Litmanen ehtivät aloittaa, mutta sää teki tepposet. Ihan Sonispheren vertaisiin ongelmiin ei jouduttu, mutta aikamoinen myrsky nousi. Muutaman biisin jälkeen taivas musteni hetkessä, alkoi tuulla ja kohta taivaskin aukesi reippaasti. Tätä en jäänyt katsomaan, enkä tiedä, soittivatko tyypit keikkaa loppuun. Harmi, olisi ollut mielenkiintoista nähdä, mitä Paleface olisi tehnyt Niemisen ja Litmasen kanssa.

Oliko paikalle säätä uhmaamaan jääneitä, jotka osaisivat raportoida, pääsivätkö Nieminen ja Litmanen jatkamaan? edit jälkeenpäin: Silminnäkijähavainnot kertovat, etteivät päässeet. Paleface ei edes päässyt lavalle. Ei voittoa, kiitos kannatuksesta.

Risto Kalliolarockissa

Risto Kalliolarockissa

Risto Kalliolarockissa

Kalliolarock

Henry Rollins Paradisossa

Olin poikkeuksellisen onnekas matkani ajoituksessa. Sain tietää matkan varattuani, että Henry Rollins sattuu olemaan spoken word -keikalla juuri, kun olen viimeistä päivää Amsterdamissa. Olen nähnyt Rollinsin spoken word -keikan kertaalleen aiemminkin. Siksi tuota tapausta ei pitänyt missata missään nimessä.

Tutut rutiinit toistuivat. Rollins tuli lavan keskelle ja aloitti heti tykittämään puhetta. Hän ei liikkunut metri-kertaa-metri -alueelta kertaakaan keikan aikana pois. Hän ei missään vaiheessa pitänyt taukoa tai tiputtanut julistamisen tempoa. Hän ei ottanut ennen keikan loppua kertaakaan hörppyä jalkojensa juuressa olevasta vesipullosta. Keikka kesti Rollinsin oman ajanoton mukaan kolme tuntia ja kaksi minuuttia ja yleisö pysyi otteessa koko ajan. Useimmat 49-vuotiaat eivät pystyisi tuohon.

Vaikka Rollinsin akti on hyvin lähellä stand up -komiikkaa, se on ehkä ennemmin tarinankerrontaa. Harva koomikko pystyisi tekemään puhtaalla komiikkarutiinilla kolmea tuntia täysin uutta toimivaa matskua joka vuosi.

Kun Rollins on hauska, hän on helvetin hauska, eikä ole yhtään perässä perinteisemmän stand up -komiikan huipputekijöitä. Kun Rollins panee julistusvaihteen päälle, hän joko saarnaa käännytetyille tai etäännyttää osan yleisöstä. Minusta julistusta (ilman huumoria) ei ole liikaa setissä, mutta erimielisiäkin löytyy.

Kun Rollins tulee seuraavan kerran Suomeen, mene katsomaan. Tuolta keikalta ei pettyneitä löydy. Olen nähnyt paljon standuppia, ja siinä genressä tämä on poikkeuksellista kamaa. Onkohan kukaan muu noin vanha punkstara yhtä innoissaan, yhtä kovalla työmoraalilla varustettu ja yhtä hauska ollessaan tosissaan?

Joku bootleggasi pätkiä keikasta, joten ei tarvitse olla ainoastaan meikäläisen hehkutuksen varassa, vaan voit katsoa itse alta. Bootleggasi siitäkin huolimatta, että Paradison oven yläpuolella tosin sanottiin, että sisään ei saa tuoda videokameroita, aseita tai kovia huumeita, mikä minusta oli aika erikoinen sanavalinta jopa amsterdamilaiselle klubille. (Kuvitelkaa vastaava kyltti Tavastian ovelle.)

Lisää Rollinsia löytyy Spotifystä. Tsekatkaa etekin Eric The Pilot.