Scandinavian Music Group esiintyi perjantaina Tavastialla monien vierailijoiden kera. Jousisektio, Miikka Paatelainen lap steel -kitaralla sekä Kerkko Koskinen täydensivät kokoonpanoa illan mittaan.

Akustiseksi mainostettu keikka oli, jos ei nyt täysin akustinen niin selkeästi tavanomaista rauhallisempi. Basisti Anssi Växby soitti keikan kontrabassolla ja kitaristit akustisilla. Viimeisenä encorena kuultua Minne katosi päivät -kappalettakaan ei päästetty normaaliin rokkimenoon vaan se vietiin läpi kevyemmällä poljennolla.

Yksi kolmasosa setistä oli uusia kappaleita, jotka kulkivat mm. nimillä Lissabon ja Lupaus kesästä. Vieläkö soitan banjoa -kappaleessa kuultiin, yllätys yllätys, banjoa. Kappaleet olivat helposti tarttuvia, mutta sisältöäkin tuntui olevan. Tämä lupaa hyvää tulevaa varten.

Iron Maiden tarjosi keskiviikkona kuulijoilleen täyden annoksen tuoreinta soundiaan. Uusi A Matter Of Life And Death -levy soitettiin kokonaisuudessaan alusta loppuun. Päätös, joka varmasti jakoi mielipiteitä.

Jo etukäteen saattoi arvata, että keikka lähtisi liikkeelle uuden levyn avausraidalla Different World, joka on levyn pirtein ja samalla lyhin kappale. Se antoi keikalle lähtölaukauksen josta riitti virtaa jotakuinkin levyn puoliväliin asti. Tässä vaiheessa Bruce Dickinson tervehti yleisöä ja kertoi bändin aikomuksesta soittaa koko uusi levy.

A Matter Of Life And Death on rankka ja edeltäjäänsä progressiivisempi teos, jonka kuunteleminen yhdellä kertaa vaatii keskittymistä. Pitkät kappaleet veivät mehut monesta kuulijasta keikallakin. Yleisön reaktiot olivat kuin yö ja päivä kun setti viimein siirtyi uutukaisen The Legacy-kappaleesta Fear Of The Dark -liveklassikkoon.

Bändin soitto on aina ollut tarkkaa eikä siinä ollut huomauttamista tälläkään kertaa. Ainoa pieni huolenaihe oli Bruce Dickinsonin äänen loppuminen The Legacy -kappaleessa, jossa korkeimmat äänet jäivät usein laulamatta. Muuten Dickinson hoiti tonttinsa mallikkaasti. Lavasteet olivat tuttuun tapaan massiiviset ja Eddie piipahti paikalla jättimäisen tankkinsa kanssa.
Jatka lukemista ”Iron Maiden Helsingin Areenalla 15.11.” →

Parissa tunnissa loppuunmyyty Suomen vanhin jäähalli (minkä Dickinson myös muisti yleisönhuudatuspuheessaan) keräsi varsin laajan ikäjakauman omaavan yleisön sisälleen. Isät ja pojat olivat lähteneet katsomaan kuinka sedät jaksavat heilua.

Keikan avasi Trivium, joka soitti thrashinsa ihan hyvin. Soitto oli teknisesti taidokasta ja nopeaa. Vaikka orkesteri oli hankalassa tilanteessa lämmitellessään hieman eri tyyllistä metallia soittavaa pääesiintyjää, onnistui se ottamaan yleisönsä ja viimeisten kappaleiden aikana alkoi lattialle muotoutua pyörivä pitti. Tosin vasta laulajan pyytelyiden jälkeen. Kaiken kaikkiaan Trivium oli positiivinen kokemus yleensä hieman heikompien lämppärien joukossa, mitä isojen keikkojen alussa on tullut havaittua.
Jatka lukemista ”Iron Maiden Hakametsän jäähallissa” →

Samalla keikalla oli kolme suomalaistakin bändiä, joista Boltin metallinen hard core toimi allekirjoittaneelle paremmin kuin Endstandin hieman punkimpi sellainen. Tosin Endstandillä oli asenne kohdallaan, kun välispiikeissä haistatettiin paskat kaikille ”kapeakatseisille ja suvaitsemattomille kusipäille, kuten homofobeille ja rasisteille”. Paikalle raahautuneet pari skiniä eivät luultavasti pitäneet menosta kovinkaan paljoa.
Boltista pitää sanoa vielä sen verran että musiikki muistutti minun mielestäni sekoitusta Biohazardin puolivälin tuotannosta ja ammoisen Crumbsuckersin Life of Dreams albumin materiaalia.

Itse pääesiintyjän keikkaa olin ehtinyt odotella jo aika moisen paljon, joten kun paikalla viimein bändin hankkiutui lavalle, oli kyseessä aikamoinen antikliimaksi. Bändi kyllä tuntui antavan kaikkensa, mutta miksaaja kusi pahemman kerran ja soundit olivat kuin pöytä olisi rykäisty ukolle eteen suoraan pakasta.
Kolmannen biisin jälkeen soundit rupesivat pikkuhiljaa olemaan suurinpiirtein reilassa, vaikka mielestäni laulut olivat koko loppukeikan ajan aivan liian hiljaa.

FVK / Cro-Mags (FVK on kuulemma lyhennys sanoista Fearless Vampire Killers) soittaa siis ainoastaan vuonna 1986 ilmestyneen The Age of Quarrel -levyn kappaleita, mutta koska levyllä ei ole pituutta kuin reilut 30 minuuttia, oli bändi ottanut ohjelmistoonsa nelisen coverbiisiä, joiden joukossa oli ainakin Bad Brainsia.
John Joseph ei ole rauhoittunut ilmeisesti yhtään, koska mies ravasi läpi koko keikan pitkin lavaa ja heilui sellaiseen tahtiin että jo toisen biisin jälkeen oli paidan lähdettävä päältä ja hikoiltava lattialle. Uskomatonta energiaa ja latausta, paskoista soundeista huolimatta keikka oli mitä mahtavin nostalgiapläjäys bändiltä joka aikoinaan oli uudistamassa modernin hardcoren kenttää hyvinkin radikaalisti. Bändi veti biisit läpi vähintäänkin tuplanopeudella, verrattuna siihen miten ne alkuperäisenä ovat tuolla levyllä.
Harmillista että bändin jäsenet eivät enää tule toimeen, vaan oikeusteitse on pitänyt käydä vaatimassa kieltoa tuon Cro-Mags nimen käytölle. Siksi sen edessä on siis tuo FVK.

Paljon muistoja tuli mieleen ja keikka oli mahtava. Pari kertaa ehdittiin näkemään ihan mojova pittikin.
Jatka lukemista ”Cro-Mags @ Nosturi, 9.11.2006” →

Tavastialla vieraili eilen kolme tyttöä pallokuvioisissa asuissa. Pirteää 60-lukulaista poppia esittävä trio hoiti hommansa kuten levyllä: kepeitä sanoituksia, stemmalaulua ja hölmöjä välihuudahduksia kuultiin keikan alusta loppuun.

Nelimiehinen taustabändi todellakin pysytteli taustalla, kontaktin yleisöön hoitivat tytöt. Bändi ei aina soittanut metronomin tarkkuudella, mutta kuitenkin riittävän hyvin että huomio pysyi laulajissa. Biisien välillä ei paljoa juteltu, lähinnä kehitettiin jokin yksinkertainen aasinsilta seuraavaan kappaleeseen. Ja sitten taas mentiin.

Kaikki olikin nopeasti ohi. Kun kappaleiden keskimitta on noin kaksi ja puoli minuuttia, ei keikka kestä 45 minuuttia kauempaa vaikka kappaleita soittaisi lähemmäs parikymmentä. Lyhyempää pääesiintyjän keikkaa en ainakaan itse muista Tavastialla nähneeni. Varsinainen setti päättyi kaikkien odottamaan Pull Shapesiin ja We are the Pipettes -kappaleeseen. Encorena kuultiin kaksi kappaletta, viimeisenä vanha I Like a Boy in Uniform (School Uniform).

Hämmennyksestä päästyä keikan lyhyys ei harmittanut paljoa. Enemmän mietitytti kolmikon aavistuksenomainen persoonattomuus vaikka yritystä oli havaittavissa. 60-lukuun pohjautuva konsepti tuli selväksi, mutta seuraavalle levylle The Pipettesin on keksittävä jotain muutakin pitääkseen itsensä mielenkiintoisina.
Jatka lukemista ”The Pipettes Tavastialla 30.10.” →