PMMP Sorsanpesällä

Takana oli Lapissa vietetty rankka viikonloppu. Lievästä kisaväsymyksestä huolimatta pidin itsestäänselvyytenä, että maanantai-illalla kiitäisin Seinäjoen yöelämään. Nimittäin PMMP esiintyisi Sorsanpesällä itsenäisyysaaton kunniaksi.

Sorsanpesä on paikkana kiistattoman legendaarinen. Se oli 80-luvulla Etelä-Pohjanmaan ehdoton ykköspaikka. Useimmat Pohjanmaan kasariseurustelusuhteet saivat alkunsa Pesällä. Sitten tuli lama ja keskustojen ulkopuolella sijaitsevien tanssiravintoloiden meneminen pois muodista. Sorsanpesä kuoli. Niin se käy. Paikka oli tyhjillään monia vuosia. Sen jälkeen paikkaa on herätelty eloon monin eri sapluunoin, viimeksi Jouko Elevaaran johdolla aikuiseen makuun sopivana humppahelvettinä. Elevaaran konsepti toimi ehkä vuoden verran ilmiömäisesti, sitten se hyytyi.

Pesän tuoreimmat vetäjät ovat Vauhtiajot-promoottori Kalle Keskinen yhteistyössä Seinäjoen Duuni Ravintolat -yhtiön kanssa. Järjestäjäpoppoo uskoo pikkujoulusesonkiin ja isoihin monia eri ikäluokkia puhutteleviin nimiin kuten Matti Nykänen, Jari Sillanpää, Hanoi Rocks ja Leningrad Cowboys.

Väkeä oli aivan perkeleesti. Jono ulkona venyi Törnävän koululle asti. Paikka tosin on sen verran iso, että muutaman sadan hengen yleisömäärällä Pesä vaikuttaa vielä autiolta; likemmäs tuhannella asiakkaalla homma toimii.

Illan ensimmäinen bändi totteli nimeä Uniklubi. Bändi ei ole mulle kovin tuttu. Pari kappaletta keikasta tunnistin, kun radiosoiton kautta on väkisin joutunut bändiä kuuntelemaan. Bändi soittaa perussuomirokkia laiskasti, ilman yhtään omaa oivallusta. Ei mun juttu.

PMMP sen sijaan täytti kaikki ennakko-odotukset ja räjäytti talon. Myönnän kuuluvani siihen oletettavasti suureen joukkoon, joka suhtautui bändiin vähättelevästi, kun bändi nousi ensi kerran esille Popstars-ohjelmasta. Yhtyeen toinen albumi Kovemmat kädet todisti, että kyseessä on aivan Suomen ykköskastin bändi. PMMP tekee tiukkoja, hyvin sanoitettuja ja mukaansatempaavia poprock-kappaleita. Lisäksi toisen albumin ja livekeikkojen myötä ne ensialbumin kappaleetkin tuli otettua vakavammin: nehän olivat myös toimivia!

Bändi aloitti keikkansa kakkosalbuminsa nimikappaleella, siirtyen siitä Mummolaan. Nämä kaksi ovat suuria PMMP-suosikkejani, ja sekunnin ajan ajattelinkin kakkosbiisin jälkeen, että tuhlasiko bändi heti alkuun parhaat hetkensä. Näin ei ollut, vaan keikka toimi kuin rautatanko aivan loppuun asti. Yleisökin oli mukana täysillä. Paula ja Mira selvästi nauttivat esiintymisestä ja heidän taustabändinsä vetää homman tyylillä. Mahtava keikka!

Biisit:
1. Kovemmat kädet
2. Mummola
3. Päiväkoti
4. Oo siellä jossain mun
5. Rusketusraidat
6. Matoja
7. Maria Magdalena
8. Rotat
9. Kumivirsi
10. Joutsenet
11. Matkalaulu
Encore: Pikkuveli + pari muuta kappaletta

CMX Tavastialla 5.12.

Pahat kielet kertovat, että Tavastia olisi haastava paikka soittaa, koska talo on täynnä rokkipoliiseja. CMX:n keikat lienevät ääritapaus tästä. Veikkaisin, että kovinkaan moni loppuunmyydyn Tavastian yleisöstä ei ole ensimmäistä kertaa CMX:ää näkemässä.

Koska tämä kaikki on nähty niin moneen kertaan, kuultiin setti kaukana ilmeisistä valinnoista. Tunnetuimpia biisejä oli vähänlaisesti, mutta yleisö osasi silti koko setin ulkoa. Tälle porukalle tämä oli juuri oikea ratkaisu. Materiaalin on oltava tasaista, jos lähes kokonaan hittien ulkopuolelta voi kasata noin puolentoista tunnin toimivan setin. Lähtiessä narikkajonossa kuuli sivukorvalla vuolaita kehuja keikasta monelta suunnalta.

Tämänkin illan perusteella voi taas todeta, että Yrjänän asema suomalaisessa rockmusiikissa ei ole livelaulannan teknisellä tarkkuudella ainakaan saavutettu. Kun laulu oli miksattu tyypillistä enemmän pintaan (tai seisoin väärässä paikassa), epäpuhtaus korostui. Onneksi sillä ei ole väliä, koska tämä kaikki kuuluu CMX:ään.

Xysmaa galleriassa pt.2

Kuten tuli jo aikaisemmin uhottua, pitihän se Xysman esiintyminen galleriassa käydä katsomassa ja hyvältä se näytti. Otin tuosta reissusta muutaman kuvankin, joten ne jotka eivät paikalle päässeet voivat käväistä vilkaisemassa edes jotain (pahoittelen totaalista valokuvaajageenin puuttumista).

Onnekseni tapasin matkalla yhtyeen entisen rumpalin ja rupattelimme muutaman sanan, ennen kuin mies lähti kohti pääkaupunkia ja The Flaming Sideburnsien kymmenensiä synttäribileitä.
Miellyttävä kokemus tuo galleria joka tapauksessa, tosin tajusin vasta paikan päällä että itselläni olisi ollut tallessa muutama keikkajulista 80- ja 90-lukujen vaihteesta joissa olisi Xysman nimi ollut. Ikävää ettei tullut aikaisemmin mieleen.

The Crash yo-talolla

Koska Tuomari Nurmio meni perumaan yhteiskeikkansa Alamaailman vasaroiden kanssa Tampereen Klubilla, päätin tehdä ekskursion yo-talolle, missä soitantoaan esitteli The Crash. Kosketukseni orkesteriin perustuu lähinnä radiosoittoon (ja se on todella vähän, koska en radiota pahemmin kuuntele) ja pariin kirjastosta lainattuun levyyn, joten oli mielenkiintoista nähdä kuinka orkesteri toimii elävänä.

Yo-talo oli täynnä, viimeiset liput myytiin juuri saapumiseni jälkeen. Orkesteri aloittikin soittamisen pian tämän jälkeen. Muutama ensimmäinen kappale meni alkulämmittelyyn – soitto tuntui liian rutinoituneelta, enkä ainakaan minä meinannut päästä keikkatunnelmaan. Tähän vaikutti myös hiljainen äänenvoimakkuus, joka oli niin vaimea, että kykenin kuulemaan takanaseisovan parin keskustelun ihan selvästi vaikka he eivät puhelleetkaan kovin kovalla äänellä.

Yleisön innolla on varmasti osansa myös soittajien fiilikseen. Niin tälläkin kertaa voisi päätellä käyneen. Parin kappaleen jälkeen soitto alkoi vapautua orkesteri pääsi vauhtiin – varsinkin kun hittikimara alkoi. Lauren caught my eye toimi yhteislauluna Teemu Brunilan lausuessa aina seuraavat sanat, joita yleisön tulisi laulaa. Lisäksi keikalla koettiin varsin hauska välispiikki:
”Pändissämme on suuria ristiriitoja ja konflikteja. Tähän on syynä se, että minä olen se, joka on koko ajan esillä. Minulle tullaan juttelemaan ja tönitään niin yökerhoissa kuin nakkikioskillakin […] Niinpä Samuli Haataja tulee vetämään seuraavan spiikin”.
(Saapuu mikrofonin ääreen parin paperin kanssa, ja lukee paperista:)
”Onko teillä hyvä meininki?”
(Yleisö metelöi)
”Toistan, onko teillä hyvä meininki?”
(Yleisö nauraa)
”Niin meilläkin.”

Kaiken kaikkiaan, vaikka alku olikin hieman kankea ja rutinoitunut, oli keikka ihan positiivinen kokemus vaihteluna muutoin kovin raskaampiin keikkoihin, joilla yleensä tulee käytyä. Ensi kerralla toivottavasti vielä äänenvoimakkuutta on väännetty pykälää isommalle, niin vieressä epävireisesti laulava ei ole ainoa, joka kuuluu hittikappaleen aikana.

Sigur Rós Kulttuuritalolla 30.10.

Islantilainen Sigur Rós aloitti syksyn Euroopan kiertueensa kahdella konsertilla Helsingin Kulttuuritalossa. Sunnuntain keikka oli sanalla sanoen upea.

Jo lämmittelybändi Amina oli erittäin positiivinen kokemus ja sopi hyvin tunnelmoimaan ennen Sigur Rósia. Amina koostuu neljästä islantilaisesta naisesta, jotka ovat opiskelleet jousisoitantaa. Lavalla kuultiin mm. laulua, ksylofoneja, samplerin looppeja ja tietenkin jousisoittimia. Lyhyehkön (n. 40 minuuttia) setin viimeisenä kuultiin muusta materiaalista selkeästi poikennut elektroninen kappale.

Sigur Rós ei säästellyt, vaan soitti kahden tunnin mittaisen setin. Kappalevalinnoista en osaa sanoa paljoakaan. Bändin levyt ovat olleet enemmän kokonaisuuksia kuin yksittäisiä kappaleita, eivätkä biisien nimet (sikäli kun niitä on) ole tarttuneet mieleen. Kolme viimeisintä levyä olivat kuitenkin edustettuina melko tasavahvasti. Suurimman osan konsertista mukana soitti myös Amina.

Huonosta istumapaikastani huolimatta (takarivissä kulmassa) Kulttuuritalon akustiikka tuntui toimivan kohtalaisen hyvin. Ainoastaan bassorumpu kumahteli ikävästi. Valosuunnitteluun oli selvästi panostettu ja tulos oli vaikuttava. Välillä valaistiin suurieleisesti koko konserttisalia, välillä neljän soittajan ydinryhmää musiikin mukaan eläen.

Sigur Rósin kotisivuilta löytyy päiväkirja meneillään olevasta kiertueesta.

Myyntitiskiltä tarttui mukaan Sigur Rósin Hlemmur-dokumenttiin tekemä soundtrack sekä Aminan EP AnimaminA. Ensiksimainittu on kokonaisuutena hieman hankala, sillä biisit ovat varsin lyhyitä eikä kunnon kuuntelukokemusta pääse syntymään. Aminan EP sen sijaan on mainio, joskin liian lyhyt otos ryhmän herkkään tuotantoon.

CMX: Pedot

Dinosauruksen jälkeiset CMX-levyt ovat noudatelleet samaa reseptiä: sopivassa skaalassa tummaa äkäistä runttausta, sitä perus-CMX-hidasta biisiä, kummia efektejä, pari iskelmäkertosäettä liikaa, hieman uutta ja riittävästi vanhaa.

Tämä kaava on onnistunut (vaikka ne iskelmäkertosäkeet voisi jättää väliin) ja tuottanut kolme neljän tähden levyä peräkkäin. Isohaara, Aion ja Pedot voisivat olla triplalevy, vaikka tekijät luultavasti ovat täysin eri mieltä.

Avaussinkku Uusi ihmiskunta on vilkaisu siihen, mikä myöhempien aikojen CMX:ssä on hyvää – kuinka olla radioystävällinen, mutta silti riittävästi valtavirrasta luoteeseen. Tällä kertaa sinkkujen B-puolilla tyypillisesti ollut mättö on siirtynyt levyn puolelle: nimikappaleella on vahvat sukulaisuussuhteet Väkivallan moottoreihin.

Silti – miksi tämä levy piti aloittaa platan väsähtäneimmällä kappaleella?

File Under: Instant Composing

Ostin tänään yhden CD-levyn. Tässä lukee kannessa ”File Under: Instant Composing”. Sitten tässä lukee, että ”Suzuki Laiho Lehtisalo Ledezma Rättö”.

Kyseessä on tuore Ektro Records -julkaisu. Yhtye on Damo Suzuki’s Network ja levyn nimeksi on pistetty 3 Dead People After the Performance. Levyllä on vain yksi kappale, jolla onkin sitten mittaa melkein tunnin verran. Esitys on äänitetty 2003-vuoden Jyrockissa.

Damo Suzuki’s Network on ex-Can-laulaja herra Suzukin jatkuvasti muotoaan muuttava kokoonpano, joka on ilmeisen mieltynyt täsmäsävellettyihin improvisaatiosessioihin.

Yleensä laulajana ja urkurina esiintyvä Mika Rättö paukuttaa tässä kokoonpanossa rumpuja, ja suoriutuu varsin hyvin tehtävästään. Jyrki Laiho ja Jorge Ledezma hoitavat kitaroinnin. Jussi Lehtisalo vastaa basso-osastosta. Yhtyeen nokkamies Damo Suzuki lauleskelee alitajunnastaan pompsahtelevia asioita julki. Ainakaan kahdella kuuntelulla en tajunnut Suzukin jutuista yhtään mitään. Liekö tarkoituskaan.

Levyllä ei ole varsinaisia suvantokohtia ollenkaan, vaan koko ajan painetaan täydellä voimalla. 3 Dead People on mainio lisä aiempien Ektro-julkaisujen sarjaan. Kouluarvosanaksi annan tälle kasin.

The Prodigy Helsingin Jäähallissa 22.10.

The Prodigy esiintyi Jäähallissa viisihenkisenä. Always Outnumbered, Never Outgunned -levystä lähes kokonaan yksin vastanneen Liam Howlettin lisäksi lavalla olivat mc:t Maxim ja Keith Flint sekä rumpali ja kitaristi.

Tutut mc:t hoitivat hommansa, joskaan kovin kummoista flow:ta ei vaadita esimerkiksi ”Magic people, voodoo people!” -huutoihin. Rumpali puolusti paikkaansa ja pystyi jopa tuomaan jotain uutta bändin lavasoundiin. Kitaristi sen sijaan oli täysin turha. Moni The Prodigyn kappale pohjautuu kitarasampleihin (mm. illan aikana soitetut Their Law ja Voodoo People), mutta kaikki oleelliset riffit tulivat Howlettin koneista, eikä kitaralle jäänyt mitään osaa.

The Prodigyn materiaali on tanssimusiikkia, mutta illan keikka muistutti enemmän rock-konserttia. Tanssimisen sijaan eturivissä hypittiin tasajalkaa nyrkki pystyssä. Paikalla oli yllättävän monennäköistä porukkaa, mikä osaltaan kertoo siitä, että The Prodigylla on kuuntelijoita myös elektronisen musiikin harrastajien ulkopuolella.

Musiikillisesti keikka ei ollut ihmeellinen, mutta Howlettin koneistaan tuottamat kappaleet tekivät tehtävänsä. Tunnelma oli upea. Tutut kappaleet, kuten Smack my bitch up ja Poison, saivat yleisöltä riehakkaan vastaanoton. Itseäni lämmitti eniten keikan alkupuolella kuultu Their Law sekä viimeisenä kuultu vanha klassikko Out of space. Ylihinnoittelusta (48 euroa) huolimatta tämä kannatti nähdä.

Sivuhuomio: Keikan äänenvoimakkuudet olivat välillä melkoisia. Silti yleisön joukossa pelottavan monella ei ollut korvatulppia. Ihmiset, hankkikaa tulpat! Ei maksa paljoa.

Franz Ferdinand tanssittaa taas

Olen viettänyt pari viikkoa Franz Ferdinandin seurassa ja yrittänyt löytää vastausta itselleni esittämääni kysymykseen, pidänkö skottipoikien riehakkaasta punkhenkisestä discorokista vai en. En oikein jaksanut innostua bändin ensimmäisestä levystä Franz Ferdinand sen ilmestymisen aikoihin, joten aloitin kakkoslevyn You Could Have It So Much Better kanssa ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla en saanut jotenkin tasapaksulta kuulostaneesta levystä irti juuri mitään ja luokittelin sen Vaikeasti Avautuvaksi. Pikkuhiljaa aloin tajuta, että lähestymistapani oli ollut aivan väärä.

Lopullinen valaistumiseni tapahtui kuunnellessani noin kymmenettä kertaa biisiä Do You Want To. Siinä korskea nuoren miehen ääni toteaa, että

Well I woke up tonight
I said I’m going to make somebody love me
Now I know that it’s you
You’re lucky lucky you’re so lucky

Kaiken takana on asenne. Ja Franz Ferdinandilla sitä riittää. Do You Want To saattaa kertoa illasta bileissä, mutta se kertoo myös tavasta, jolla bändi lähestyy yleisöään. ”Do you want to go where I’d never let you before”, kyselevät bändin pojat ja minun tehtäväni on sanoa kyllä ja seurata perässä. You Could Have It So Much Better ei selkeästi edes yritä olla mikään suuri taiteellinen elämys, vaan satsaa rehellisesti fiilikseen. Se ei ole vaikea levy eikä sitä tarvitse yrittää ymmärtää, sille pitää vain antautua.

Pikkuhiljaa se alkaa toimia ja levyn biisit suorastaan pakottavat jalan vipattamaan ja pyllyn keikkumaan, vaikka kuinka yrittäisi istua työpöytänsä ääressä viileän rauhallisena. Aiemmin mainitsemani Do You Want To:n lisäksi edukseen erottuvat mm. nuorta miesenergiaa pursuava This Boy ja levyn päättävä, vastustamattomasti rullaava Outsiders. Koko levy ei kuitenkaan ole hengästyttävää humppaa, vaan siltä löytyy myös mukavan rauhallisia, 60-luvun mieleen tuovia tunnelmapaloja, kuten Eleanor Put Your Boots Back On ja Fade Together.

You Could Have It So Much Better:in myötä myös bändin esikoislevy on löytänyt tiensä takaisin soittolistoilleni ja vietän nykyään iltani tanssien pitkin olohuonetta. Olen onnekas, sillä Franz Ferdinand on valinnut minut.

Goodness gracious – Reggae from Finland

Goodness gracious esittelee alaotsikkonsa mukaisesti suomalaista reggaeta, dubia ja onpa mukaan mahtunut myös yksi ska-kappale. Vaikken ole suuri reggaen ystävä, ovat muutamat näkemäni keikat osoittaneet, että Suomesta löytyy tarpeeksi ytimekästä reggaeta. Tällä kokoelmalla mennään paikoin rennommissa tunnelmissa, mikä asettaa oman rock-korvani koetukselle. Ensikuulemalla suuri osa kokoelman kappaleista kuulostaa kovin samankaltaisilta. Lisäkuuntelulla sävyjä alkaa löytyä, mutta silti viidentoista kappaleen paketti on turhan iso yhdellä kertaa kuunneltavaksi.

Levyllä on tasaisesti onnistuneita kappaleita, mutta levyn loppuun sijoitetuissa Roots cultivationin kappaleissa asia on saatu ytimekkäimmin talteen. Ei turhaa junnausta, vaan tiukka komppi, jonka päälle kasataan muut instrumentit toimivaksi kokonaisuudeksi. Roots cultivationin kohdalla kappaleet tuntuvat olevan lähellä live-tilannetta, mikä on hyvä lähtökohta.

Uusia reggaen ystäviä tämä levy tuskin synnyttää, mutta vanhat lienevät mielissään. Levyn ääninäytteitä voi kuunnella www.fatbeltrecords.com