Hyvin harvoin toivoo Suomessa, että olisi hiukkasen viileämpi.

Yritin katsoa Cleaning Womenin loistavaa keikkaa, mutta kroppa sanoi, että nyt pitää mennä nurmikolle makoilemaan ja vain kuuntelemaan. Ilosaaren sivut tarjoavat kuvamatskua.

Kyllä se kuunneltunakin toimii – vientituote jos mikä.

Olen hieman ihmeissäni siitä, että täällä porukka on keskimäärin fiiliksissä Ruudolfista. Miksi? Sehän on 2000-luvulla tehtyä kasaria.

Ilosaaren perjantain huippukohta oli Eläkeläiset. Karjalan erikoisuudentavoittelijoita riivasivat tekniset ongelmat. Onneksi Eläkeläisten tapauksessa tällä ei ole niin yhtään mitään väliä. Soundcheck venyi pitkään vielä herrojen ollessa lavallakin.

Onnin urut prakasivat jo parin biisin jälkeen (tosin urkujen päällä seisominen saattoi vähän auttaa asiaa). Muutama kappale ennen loppua Onni päästi urut Hendrix-tyyliin lopullisesti kärsimyksistään mikinjalan avulla.

Kuinka monen muun bändin esitys ei kärsi siitä, että yksi soittajista pistää instrumenttinsa päreiksi vartti ennen keikan loppua?

Iron maidenilla on Suomessa erittäin uskollisia faneja. Ja paljon. Tämä fakta ei ole ollut epäselvä aikaisemminkaan, mutta silti täytyi ihmetellä sitä tunnelmaa, joka areenalla vallitsi ennen keskiviikkoista keikkaa. Aalto kiersi ympäri katsomoa ja kun kitarateknikko intoutui soittamaan pätkiä Blitzkrieg Bobista, Highway to hellistä ja Paranoidista, yleisö osoitti suosiotaan.

Lämmittelybändinä toiminut Mastodon jäi näkemättä, mutta Iron Maidenin keikka oli varmaa tavaraa. Bruce Dickinson heilui ympäri lavaa, mutta kävi varsin usein lavan takana virkistäytymässä. Ymmärtäähän sen, että lähes viisikymppinen ei jaksa juosta lavalla ilman hengähdystaukoja. Brucen lepotauot oli toki mietitty sopiviin kohtiin kappaleita ja muut bändin jäsenet jaksoivat sillä välin pitää tunnelmaa yllä kiitettävästi.

Lavarakennelma oli perusrakenteeltaan samankaltainen, mutta karumpi kuin bändin edellisellä Helsingin vierailulla 2003. NYT-liitteessäkin esitelty Nicko McBrainin rumpusetti oli kummallisesti sijoitettu lavasteiden väliin, joten aivan kaikkialta ei rumputyöskentelyä pystynyt esteettä seuraamaan. Taustakankaat vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja tietenkin Eddie vieraili lavalla moneen otteeseen.

Ruotsin stadionkonserttiin päättyneellä kiertueella Iron Maiden soitti biisejä neljältä ensimmäiseltä albumiltaan. Itseltäni bändin alkuvuosien tuotantoon tutustuminen on jäänyt hieman vajaaksi, joten osa keikan kappaleista livahti ohi aiheuttamatta suurta tunnekuohua. Keikka oli mainio tällaisenaankin, mutta en olisi pistänyt pahakseni, vaikka bändi olisi soittanut esim. Powerslave tai Seventh Son Of A Seventh Son -levyjen kappaleita.

Välispiikeissä Dickinson kertoi, että ensi vuonna bändillä on suunnitelmissa uusi levy. Keikkapalkkion lisäksi bändin jäsenet kuittasivat varmasti mukavat rahat fanituotteista. Itseltäni 35 euron hintainen (kalliimpiakin oli) virallinen bändipaita jäi ostamatta, kuten myös areenan lähettyvillä myynnissä olleet halvemmat piraattipaidat.

Lenny Kravitz Hartwall Areenalla 4.7.

Lenny Kravitz on diiva. Keikan ensimmäistä kappaletta Minister of rock ’n’ roll ehdittiin soittaa vain 10 sekuntia kun Lenny julisti ”I am the minister of rock ’n’ roll”, biisi pysäytettiin ja Lenny keräsi itselleen minuutin pituiset suosionosoitukset, minkä jälkeen biisi jatkui.

Lavarakennelma oli varsin yksinkertainen, ainoa iso lavaste-elementti oli lavan taustalle nostettu LK-logo. Lavan takaosaan keskelle oli sijoitettu rummut, joiden sivuille oli kasattu rivi vahvistimia. Näiden eteen sijoittuivat lavan laidoilla oleva kolmihenkinen taustalauluryhmä sekä puhallinsoittajat, sekä keskemmällä basisti ja kitaristi. Kravitz täytti olemuksellaan lavan etuosan.

Kravitzin uusimmat levyt ovat osittain pohjautuneet koneilla tehtyihin taustoihin, mutta onneksi Kravitz luottaa keikoilla edelleen ensimmäisillä levyillään luomaan tyyliin, jossa on vaikutteita mm. gospelista ja funkista. Keikan alussa Kravitz tuntui hiukan säästelevän itseään ja antoi hetkittäin liikaakin tilaa bändin muille jäsenille. Jo kolmessa ensimmäisessä kappaleessa kuultiin jokaisessa pitkähkö puhallinsoittajan tai kosketinsoittajan soolo.

Pitkäksi venyneen Let love rule -kappaleen jälkeen jo valmiiksi hyvä tunnelma kohosi (ehkä hieman yllättäen) It ain’t over ’til it’s overin pyörähtäessä käyntiin. Tätä seurasi yksi keikan huippukohdista, kun bändi soitti peräjälkeen Always on the run ja Where are we runnin’? -kaksikon. Perään seurasi vielä omalta suosikiltani Circusilta ainoana kappaleena mukaan kelpuutettu Tunnel vision.

Biisivalintoja ei voi suuremmin moittia. Kaikilta seitsemältä levyltä tuli biisejä, vähiten Circusilta (1) ja Are you gonna go my way:lta (1) ja eniten Mama said:lta (4). Kolme kappaletta, Let love rule, Tunnel vision sekä Fields of joy venyivät kymmenminuuttisiksi. Kaksi ensimmäistä olisivat luultavasti toimineet paremmin lyhyempinä versioina, mutta Fields of joyn vaihtelevat tunnelmat toimivat upeasti. Myös keikan päätöskappaleet Again ja Are you gonna go my way venähtivät pitkiksi Lennyn heittäessä hyvästejä ja esitellessä bändiä.

Keikan miksaus ei ollut ainakaan yläkatsomosta kuunneltuna täysin moitteeton. Jo lämmittelybändin aikana havaitsemani takakulmasta palautuva kaiku väheni onneksi hieman kun äänenvoimakkuutta nostettiin pääesiintyjän aloittaessa. Lisäksi kitaristi oli miksattu liian hiljaiselle. Harmittavasti juuri ennen AYGGMW:n aloittamista Kravitzin kitarasta katosi ääni ja kitarateknikko sai juosta kahteen otteeseen lavan taakse ongelmaa korjaamaan.

Kokonaisuutena keikka oli hyvin pitkälle sitä mitä yleisö odotti. Kaksi tuntia tanssittavaa musiikkia hyvin esitettynä. Laajennetussa artikkelissa settilista ja lyhyt arvio lämppäristä.
Jatka lukemista ”Rokin lähettiläs vierailulla Helsingissä” →

Pink Floyd lähes-alkuperäisessä koostumuksessaan Live 8:ssa oli musiikkihistoriaa.

Vaikka ikä alkaa jo painaa, heidän genressään sillä ei ole niin väliä. Watersin ääni kuulosti ennen paremmalta, mutta olisin valmis antamaan paljon, että näkisin täyden stadionshow’n tuolla koostumuksella.

Yritän tiivistää oman Provinssiseikkailuni yhteen postaukseen. Provinssissa on aina hyvä meno, niin tänäkin vuonna. Etukäteen tarkasteltuna tämän vuoden festareilla oli kolme kohokohtaa: The Donnas, The Mars Volta ja Nine Inch Nails. Toki kolmeen päivään mahtui paljon muutakin hyvää.

Koko teksti ja linkit kuvagalleriaan löytyvät laajennetusta artikkelista.
Jatka lukemista ”Provinssirock 2005” →

Viime aikoina olen fanittanut – hieman rok-hörhölle yllättävästi – Notkean Rotan Itä Meidän -albumia. Provinssini alkoi Monsp Recordsin artistien setistä, jossa pääesiintyjänä oli Notkea Rotta.

Pari ensimmäistä kappaletta vetivät konetaustalla Notkea Rotta ja Rautaperse -parivaljakko suhteellisen uskollisesti levyversioille. Keikan myötä kuitenkin siirryttiin livemusiikkiin ja kuultiinpa debyyttilevyn nimibiisikin Back in Black -taustalla varustettuna. Komisario Jyrkän esiintyminen äityi paikoin jopa punkhenkiseksi. Rokheebolle tämä tietenkin sopi, mutta hoppiherrat saattavat moista kavahtaa.

Konsepti on kunnossa. Helsingin Sanomien Nyt-liite arveli, että CD saattaa olla liian ahdas media Rotalle pian. Ehdotan idästä kertovaa lähiömusikaalia teatterin lavalle. Ei sitä kovin moni kävisi katsomassa, mutta olisipa vallan hemmetin hieno. Ei Itä Meidän vielä ole Tommy tai The Wall, mutta entä seuraava?

nine inch nailsin keikka oli lähtökohdiltaan kutkuttava. Loistava sää, pimeä teltta, ensimmäinen Suomen vierailu, jälleen yksi hyvä levy takana.

Olihan sitä odotettu – eikä joutunut pettymään, vaikka odotus oli nostanut odotukset huippuunsa.

Trentistä alkaa tulla keski-ikäinen (no, eivätpä fanitkaan pelkästään nuoria enää ole). Keski-ikäinen tässä tapauksessa on hallitumpi, taitavampi, mutta hieman myös hillitympi. Lavaesiintyminen oli edelleen tietyssä määrin sitä kohellusta, mitä NINiltä odotetaan, mutta se kohellus oli kirurgintarkkaa. Ammattimiehet olivat asialla. Vaikka mitä tapahtui, tahdissa pysyttiin ja nuotteihin osuttiin. Ammattimaisuus ei kuitenkaan mennyt kliinisyydeksi, oli siinä fiilistä mukana.

Setti oli kesäfestivaalille sopivasti runttauspainotteinen – broken oli hyvin edustettuna. Piristävinä lisinä olivat Dead Souls ja Burn. Burn on aivan liian vähälle huomiolle jäänyt kappale.

Välispiikkejä kuultiin jokseenkin saman verran kuin The Mars Voltalta eli ei yhtään. Kai jossain vaiheessa kiitos taidettiin sanoa.

Noin vartin vaille kaksi tuntia runtattiin armotta Pinion/Wishistä Head Like a Holeen. Ei encorea. Sitä ei enää tarvittu. Kaikki oli sanottu ja tehty.

Tipautan tipoittain Provinssista kommenttia tänne – sen minkä kerkeän.

Omat suosikkini The Mars Volta ja nine inch nails veivät festarin nimiinsä. Molemmat pääsivät omalle tasolleen – eli kattoon.

Mars Volta jamitti – ja huolella. Ensimmäistä biisiä pyöritettiin puoli tuntia ja toista vartin verran. Vaikka pidin jamituksesta, olisi näistä pikkuisen voinut napsaista pois. Vähemmän fanittaneet lienivät kuutamolla, kun meininki oli hankalaa jopa Mars Voltaksi. Vajaa parituntinen keikka oli kuitenkin juuri sitä, mitä pitikin. Nonstoppina koko keikka, sanomatta mitään välissä, tekemättä encorea.

Outona yksityiskohtana Mars Voltan keikalta jäi mieleen Omarin ja kameramiehen outo ja lyhyt kahnaus, jonka jälkeen videoskriinit pimennettiin. Paloivatkohan käämit syystä tai toisesta kamerointiin?

Marilyn Manson oli väsynyt otus joka heitti juosten kustun lyhyen keikan. Potentiaalia olisi ollut enempäänkin. Jos on lauantain pääesiintyjänä, odottaisi muutakin kuin vain juuri ja juuri tunnin keikkaa innottomasti. Mansonilta odottaisi myös jonkinsorttista teatteria, mutta nyt se jäi lähinnä puujalkoihin ja lamppuihin.