Black Label Society @ Tavastia, 9.6.2005

Eilen tuli taas koettua yksi kovimmista rock keikoista pitkään aikaan, eikä tilannetta lainkaan heikentänyt se että kyse oli raskaasta musiikista Zakk Wylden malliin. Se mikä tapahtumassa tuli selkeäksi, oli että kyseessä on yksi raskaamman musiikin kovimmista kitaristeista, joka hoiti hommansa paremmin kuin hyvin. Keikan aikana nähtiin kliseisinäkin pidettäviä kitarasankarien tempauksia, kuten soolo niskan takana ja hampailla soittaen, mutta mikä teki tapauksesta mainitsemisen arvoisen on se että tuo soolo myös kuulosta tolkuttoman hyvältä.
Keikalla soitti myös

Black Label Societyn edellisestä vierailusta on vierähtänyt jo tovi, joten ei ole ihmekään että lipun Tavastialle myytiin loppuun muutamassa tunnissa. Paikalle saapuneessa väessä oli selkeästi nähtävissä taipumus metallisempaan musiikkiin, mutta myös ns. Biker-henkinen pukeutuminen on kovassa suosiossa. Huomioitavaa on myös etten muista koskaan nähneeni Tavastian lattialla niin montaa tyhjää tuoppia kuin tämän keikan jälkeen, ne kirjaimellisesti kolisivat jokaisella askeleella salista poistuttaessa.

Mutta itse asiaan, eli keikkaan. Lavalle oli raahattu rekvisiittaa punaisten hälytysvalojen, taustalla roikkuvan mafia aiheisen kankaan, lavan edustaa koristavien pääkallojen ja paksusta ketjusta hitsatun mikrofoni-standien muodossa, joka kieltämättä istui yhtyeen tyyliin. Keikka aloitettiin Kummisetä elokuvasta tutun häävalssin tahtiin, joka jälkeen itse yhtye saapui lavalle päräyttäen moottorit käyntiin. Illan ensimmäinen kohokohta tuli eteen yllättävän nopeasti, kun bändi soitti Dimebag Darrellille omistetun In This River kappaleen ja innoitti yleisön valaisemaan pimeää salia sytyttimillään.
Seuraava huippuhetki koettiin keikan puolenvälin jälkeen, jolloin muu yhtye siirtyi backtagen suojiin ja Herra Wylde vaihtoi sähkökitaran akustiseen serkkuunsa sekä aloitti hulvattoman akustisen jammailuosuuden. Jammailun aikana yleisöä viihdytettiin hauskoilla sekä teknisillä tilutuksilla, herkällä tunnelmoinnilla, vimmatulla sooloilulla sekä loppuun soitetulla Ozzyn Mama I’m Coming Home kappaleella, jonka yleisö lauloi alusta loppuun. Todella erikoinen ja hieno kokemus, joka ei ihan joka bändiltä luonnistuisi.

Laajennetussa artikkelissa hieman lisää tekstiä, keikalla soitetut kappaleet sekä muutama (heikkolaatuinen) kuva.
Jatka lukemista ”Black Label Society @ Tavastia, 9.6.2005” →

Audioslave: Out of Exile

Joskus sanat loppuvat. Audioslaven toinen ei ole huono, ja on parempi kuin ensimmäinen, mutta ei paljon.

Se on mitäänsanomaton. Kuinka mitäänsanomaton? No, tässä esimerkki. Arvostelu loppuu tähän.

Notkea Rotta: Itä meidän – Notkean Rotan lähiösatu saa jatkoa

Notkean Rotan lähiösatu jatkui Itä Meidän -pitkäsoitolla.

Suomiräpäytyksessä meikäläistä (ts. hoppiarvostelukielellä meitsiä) syö kummallinen intoNAAtio ja epäuskottavat bostailulyriikat (ts. rok-kielellä uhosanat).

Notkea Rotta välttää nämä molemmat sudenkuopat – flow on mainio, eikä kärsi nuorisoräpäyttäjien kummallisesta paiNOTUKsesta. Luodut hahmot ovat uskottavampia kuin aidot ulkomaiset gangstaräppihahmot.

Notkea pöllii Itä-Helsingissä kuuskakskutosia pilottitakki päällä ja paskaiset Adidas Torsionit ja myllyverkkarit jalassa. Debyytin ja Kaupungin vauhdissa EP:n tarinat nivoutuvat uuteen episodiin ja vanhat hahmot ovat taas palanneet.

Tyypillisesti en tätä genreä kuuntele, pl. MC Taakibörsta, Don Johnson Big Band ja Outkast, mutta Notkean Rotan tarinankerronnassa on jotain ylitsepursuavan puoleensavetävää. Pakkohan siinä on olla – miten muuten punaviiniä lipittävä markkinointihörhö voisi samastua piripäissään Kontulaan virkavaltaa karkuun juoksevaan kolliin?

Debyytillä häiritsi se, että Rotan materiaali oli paljon kovempaa kuin muiden hahmojen setti. Nyt myllyverkkareiden ja haalareiden puntit ovat tasoittuneet ja rikostoveri Rautaperse ja Komisario Jyrkkäkin ovat vahvoja. Anulle tai Rohtorille en tosin vieläkään lämpeä.

System of a Down: Mezmerize

System of a Down (alasinjärjestelmä, suom. huom.) lukittautui studioon Rick Rubinin kanssa. Koska Rick Rubin on rokin kuningas Midas, ei ole yllätys, että studiosta tuli ulos kultakimpale. Sessioissa nauhoitettiin Mezmerize/Hypnotize -tupla, joka julkaistaan kahdessa osassa. Ensimmäisenä meille on tarjolla Mezmerize, myöhemmin syksyllä Hypnotize. Tuplalevy ei liene kovin pitkä, jos ensimmäinen osakaan ei riko 40 minuutin rajaa.

Mutta jum-a-liste, että tuli ässätavaraa ulos. Toxicity oli hieno, tämä on vielä hienompi.

Tulkitsen tämän teemalevyksi, jonka viimeiset raidat Old School Hollywood ja Lost in Hollywood niputtavat kasaan. Teema on lyhyesti ”Hollywood kusettaa, Hollywood on rikkoutuneita unelmia ja kiiltokuvia, Hollywoodissa vain harvat onnistuvat” eli täsmälleen sama kuin David Lynchin upeassa Mulholland Drivessä.

Levyn huippukohta on täysin suvereenisti Violent Pornography, joka – ollakseen System of a Downin tyyliä – on aivan selkeä radiohitti, vaikkakin ainakin konservatiivisimmat radioasemat vierastanevat lyriikoita väkivaltaisesta pornografiasta, ”choking chicks and sodomy, the kinda shit you get on your TV”.

Jo aiemmin kiinnitin huomiota System of A Downin tapaan tehdä biisejä sillä tyylillä, että jokainen säkeistö on samoilla sanoilla, jokainen bridge on samoilla sanoilla ja jokainen kertosäe on samoilla sanoilla. Sama meininki jatkuu, yllä mainittu Violent Pornography on hyvä esimerkki, kuten lyriikoista voi huomata. Tämä häiritsee kuitenkin yllättävän vähän, eihän se häirinnyt The Mars Voltan L’Via Viaquezissakaan.

Bändin voimasuhteissa on tapahtunut muutoksia. Kitaristi/-kakkoslaulaja Malakian on tätä nykyä tasavertainen laulaja Tankianin kanssa, Malakian on kirjoittanut joko yksin tai Tankianin kanssa jokaisen kappaleen, Malakian oli apulaistuottajana ja Malakian on soittanut ison osan bassoraidoistakin levylle. Hieman vaikuttaa siltä, että tämä oli Malakianin levy. Bändi julkisissa lausunnoissaan tosin korostaa, että Malakian ei ole keulahahmo, vaan bändi on demokraattinen ja kyseessä ei ole Tankianin sivuun vetäytyminen. Yeah right.

Toisaalta – olihan Pink Floydillakin Syd Barrettin levyjä, David Gilmourin levyjä ja Roger Watersin levyjä. Ehkä Mezmerize/Hypnotize on Malakian-Watersin The Wall.

Kun Rubin tuotti Red Hot Chili Peppersiä, johon Frusciante oli palannut, paluun myötä Frusciante sai paljon isomman roolin kuin aiemmin – Fruscianten persoonallista lauluääntä käytettiin paljon enemmän kuin ennen ja paikoin Frusciante oli kuin toinen laulaja. Vaikuttaa samanlaiselta ratkaisulta tässäkin, joten Rubinin modus operandi näkyy.

Toisissa medioissa tätä levyä on verrattu Mr. Bungleen, Zappaan ja The Mars Voltaan. Suurena Mr. Bungle- ja Mars Volta- fanina ja Zappaa isosti arvostavana ei ole yllätys, että tämä levy uppoaa. Kyllä tässä moni Dead Kennedysinkin näkee. System of a Down nappaa niin monesta lähteestä (selkeästi näkyy ainakin hc-punk, metalli, nu-metal, hiphop, proge) , että ystäviä löytyy varmasti genrerajojen yli – enpä minäkään normaalisti tästä ADHD-metallijunttausgenrestä ole kovin innoissani. Tässä tapauksessa olen. Tähän mennessä tämä on vuoden kovin levy. Katsotaan, muuttaako Hypnotize tilannetta.

En ole ihan yksin kommentteineni. Metacriticin yhteenvedossa eri arvosteluista tällä hetkellä Mezmerize pääisisi tämän vuoden top-listan toiselle sijalle, jos olisi 7 arvostelua kasassa.

Weezer:Make believe

Rivers Cuomo ja kumppanit ovat täällä jälleen! Tällä kertaa levyn päätuottajana on ollut Rick Rubin. Tuloksena on loistava levy, joka sisältää parista aiemmasta levystä poiketen aavistuksen erilaisia sävyjä.

Levyn kappaleet ovat rakenteiltaan varsin simppeleitä, mutta silti tarkkaan harkitun kuuloisia. Perfect situation ja Peace -kappaleiden kertosäkeet koostuvat harmittomasta woo-oo hoilauksesta, mutta Cuomo on saanut puristettua sävellyksiinsä niin paljon imua, että niitä laulaa väkisinkin mukana. Osittain bändi on myös palannut ensimmäisen levyn tunnelmiin. Esimerkiksi The damage in your heart on hitaampi kappale kun taas The other way on suoraviivaisempi rokkipala taputuksineen, molemmat ovat soundeiltaan kuin uran alkuajoilta.

Bändin tuttu soundi on siis tallella ja sitä on paikoin päivitetty onnistuneesti. Juuri ne ratkaisevat pienet yksityiskohdat on tehty tuoreen kuuloisella tavalla. Jousia kuullaan monessakin kappaleessa, mutta ne on älytty pitää sopivasti taustalla. This is such a pity -kappaleen koskettimet ovat halvasta Casion syntetisaattorista, mutta oikea soundi ei ole aina kiinni kalliista laitteista. Levyllä on mittaa juuri sopivasti, 12 kappaletta. Enempi pituus alkaisi puuduttamaan.

Bändin kotisivuilla on jäsenten keskustelua uuden levyn biiseistä. Teksti avaa levyn sisältöä hyvin ja mukana on melko yllättäviäkin kommentteja. Esimerkiksi Beverly hills ei Cuomon mukaan olekaan sarkastinen näkemys luksuselämästä, vaan ihannoi aihetta aidosti. Uskoako tuota.

Vaikea tästä on kenenkään muun pistää paremmaksi. Alkavan kesän ykköslevy on tässä.

Aerosmith:You gotta move -dvd

Aerosmithin ensimmäinen live-dvd sisältää parin tunnin verran musiikkia. DVD on kuvattu Honkin’ on bobo -levyyn pohjautuneella kiertueella. Kyseinen levy sisältää pääasiassa lainakappaleita ja muutamia niistä kuullaan tietysti dvd:lläkin.

Konserttitaltiointi on tehty alunperin televisiota varten. Kappaleiden väliin on lisätty pieniä pätkiä Honkin’ on bobo -levyn nauhoituksista sekä fanien ja bändin kommentteja. TV-lähetyksessä keikan pätkimisen saattaa vielä jotenkin ymmärtää, mutta dvd:llä pitäisi olla mahdollisuus katsoa koko konsertti alusta loppuun ilman keskeytyksiä. Nyt jokaisen kappaleen intro on pilattu ylimääräisellä puheella.

Keikan pätkimisen lisäksi toinen iso ongelma on leikkauksessa. Nykyisten musiikkivideoiden tyyliin kuva ei viivy yhden kameran mukana juuri sekuntia kauempaa. Lisäksi yleisöä pyritään näyttämään joka välissä. Kuviin on löydetty lähinnä amerikkalaista naiskauneutta, joka tuntuu nauttivan enemmän kameroiden edessä heilumisesta kuin bändin soitosta. Tuloksena on kuvallinen sekasotku, joka ei tue musiikkia juuri lainkaan. Välillä tekee mieli sulkea silmät ja antaa pelkän musiikin tehdä tehtävänsä.

Levyn musiikillinen anti on hyvää ja biisivalinnat pääosin onnistuneita. Bändi soittaa 30 vuoden kokemuksella, tosin jotkut biiseistä vedetään läpi liiankin rutiinilla. Lainakappaleet, kuten Road runner ja Joe Perryn laulama Stop messin’ around ovat poikkeuksetta upeaa kuunneltavaa. Niissä koko bändi tuntuu haastavan itsensä. Omasta varhaistuotannostaan mukaan on valittu mm. Toys in the attic ja Back in the saddle, jotka sopivatkin hyvin lainaklassikkojen seuraksi.

Konserttitaltioinnin lisäksi dvd:llä on mm. viisi alkuperäisestä tv-lähetyksestä karsittua kappaletta, joista etenkin Last child on hieno veto. Pakkauksessa on myös CD, jolla on seitsemän livebiisiä.

Mir-0: Kurssi EP

Koska kevyempi ambient-musiikki ei ole ominta alaani, voi tämän arvion luonnehdinnoissa olla selkeitä asiavirheitä, joista en vain ole perillä. Joten yrittäkää kestää.

Mir-0 on suomalainen tanssi- tai rytmimusiikkia (paremman kuvauksen puutteessa) tuottava yhdenmiehen kollektiivi, joka tekee kaiken musiikkinsa orgaanisilla instrumenteilla ja ihmisäänillä. EP:n sisäteksteissä painotetaan ettei levyn tekemiseen ole käytetty syntetisaattoreita tai sampleja, joten musiikki on hyvinkin elävän oloista.
Kolmen kappaleen EP:stä kaksi ensimmäistä on mielenkiintoista kuunneltavaa ja erittäin rauhoittavaa sellaista, koska totutusti hallitsevat biitit ja rytmikulut sellaisenaan puuttuvat kokonaan. Käytetyistä soittimista en osaa sanoa varmasti mitään, mutta kuulostaisi että kappaleissa on käytetty ksylofoneja, jotain balalaikan tyyppistä kielisoitinta, jotain bassoista ääntä tuottavaa kielisoitinta ja kasa erilaisia hauskoja ääniä tuottavia… asioita. Viimeinen kappale pitää sisällään perinteisemmän technon kuuloista meininkiä, mutta mielestäni edelleen liikutaan enemmän ambient maailmassa kuin missään muualla.
Kaikki kolme kappaletta ovat miksattu yhteen niin, että kappaleiden vaihdot ovat saumattomia ja siten levy kuulostaa yhdeltä kappaleelta jolla on muutamia nousuja ja laskuja alun UUOA -kappaleen ambientista lopun tanssittavampaan Säröksimän -kipaleeseen. Lisäksi huomasin että levyn alussa kuulostaisi kuin vinyyli laitettaisiin soittimeen sekä neula sen päälle, kun taas lopussa kuulostaa kuin neula nousisi ylös. Tämä vain hauskana yksityiskohtana.

Jos kotimainen rytmimusiikki kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti tutustumaan artistiin ja tekemään omat (oikeat) päätelmät mistä tässä oikeastaan on kysymys. Raskaamman musiikin ystävänä yllätyin positiivisesti kun huomasin kuuntelevani EP:tä viidettä kertää peräjälkeen.

Linkkejä:
Almighty Love productions
Kihveli Soikoon sivujen Mir-0 luonnehdinta

Jesu, Isis Nosturilla 9.5.

Eilinen Nosturin keikkapaketti, Jesu ja Isis on siis nähty. Paikalle oli raahautunut 4-500 ihmistä joten porukkaa oli ihan kiitettävästi. Myös meininki oli hyvä, koska allekirjoittanut odotti etukäteen mosh-pitejä ja nyrkkimeriä, mutta sen sijaan sai nähdä yleisön jonka keskittymisen rikkomiseen olisi tarvittu pommeja.

Ensimmäisenä soittanut Jesu on Godfleshistä tutun Justin Broadrickin uusin produktio, joka liikkuu kuitenkin hyvinkin samoissa maisemissa. Jos suinkaan mahdollista kuulostamatta huminalta, on Jesun ulosanti vielä hieman yksinkertaistetumpaa, mutta samalla erittäin synkkää. Koska itselläni ei ole lainkaan kokemusta yhtyeen soitannosta ennen keikkaa, en viitsi siitä myöskään mitään sanoa. Riisuttu industrial kun ei ole niitä helpompia tyylejä joista kertoa jotain. Yhtye soitti noin 40 minuutin setin.

Kun Isis saapui lavalle, oli yleisö valmis vastaanottamaan sen tarjoaman audio/fyysisen hyökkäysen enemmän kuin mielellään. Yhtye aloitti rauhallisemmalla materiaalilla, mutta pääsi nopeasti ns. itse asiaan, musiikin polveillessä jossain erittäin raastavan, melankolisen kauniin ja fysiikkaa runnovan välimaastossa. Suurin osa materiaalista oli yhtyeen viimeisimmältä Panopticon levyltä, mutta mielestäni settiin kuuluin muutamia paloja myös Oceaniclta. Koska en ole tuttu kuin näiden kahden levyn materiaalin kanssa (ja niistäkin vain Panopticon on kunnolla tuttu), en voi sanoa setistä mitään sen tarkempaa.
Erittäin tasokkaan keikan tarjonnut yhtye sai varmasti uusia faneja niistä jotka olivat saapuneet paikalle vai tarkistamaan yhtyeen tason. Soitto kulki, tunnelma oli korkealla ja yhtye tuntui pitävän soittamisesta, joten miksipä ei? Yhtyeen nykyinen maalailevampi tyyli luulisi olevan monelle bändiä kuulemattomalle helpompi tapa tutustua yhtyeeseen, joten suosittelen viimeiseen levyyn tutustumista.

Jutellessani keikan jälkeen Isiksen myyntikojun pitäjän kanssa, tuli heti ilmi että kiertue on mennyt hyvin, mutta myös se että suomen keikka oli ollut keskivertoa parempi. Yhtye näet soitti noin 15 minuuttia pidempään kuin normaalisti, mikä tarkoitti myyjän mukaan että yhtye oli nauttinut yleisön toiminnasta ja soittamisesta yleensä. Lisäksi mies loisti tyytyväisyyttä, koska myyntimateriaalista oli myyty lähes kaikki.
Ainoana myyntikojun tarjoamana herkkuna olisin halunnut kantaa kotiini mattakantisen Panopticonin gatefold tupla-LP version, joka oli prässätty siniselle vinyylille. Erittäin kaunis ja tyylikäs.

Kiss – Maskin takaa

Maskin takaa on kolmeen osaan jaettu 500-sivuinen tiiliskivi, johon mahtuu jos jonkinlaista tarinaa. Ensimmäinen osa on David Leafin vuonna 1979 kirjoittama teksti, jota ei aikanaan julkaistu. Leaf seurasi ja haastatteli bändiä kiertueella muutaman päivän ajan. Osuus on hyvin kirjoitettu ja se tarjoaa mukavaa, tunnelmallista kertomusta bändin historiasta ja haastattelun aikaisesta tilasta.

Kirjan toisen osan on kirjoittanut Ken Sharp. Se sisältää lyhyehkön Kiss-historiikin vuosilta 1979-1996 sekä bändin kommentointia vuosien 1996-2000 tapahtumista. Tekstiä vaivaa hieman sekavuus. Asiaa on niin paljon, että lukijaa juoksutetaan aiheesta toiseen. Lisäksi tekstin joukkoon on ympätty lyhyitä kommentteja Kissistä muilta artisteilta, kuten Alice Cooper, Lenny Kravitz, Aerosmith ja The Ramones. Viimeksimainitut kertovat omia muistojaan Kissin keikoilta. Joidenkin artistien kommentit jäävät irrallisiksi lauseiksi tarjoamatta mitään ylimääräistä kirjan sisältöön. Kiinnostavana yksityiskohtana kirjan suomalaiseen painokseen on saatu kommentteja myös kotimaisilta muusikoilta.

Kirjan kolmannessa osassa käydään läpi koko Kissin tuotanto levy levyltä ja kappale kappaleelta. Siinä onkin urakkaa, sillä bändi on urallaan julkaissut noin 40 levyä. Vuonna 1974 alkaneen levytysuran alussa tahti oli hurja, bändi julkaisi vuosina 1974-1979 vähintään kaksi levyä vuodessa ja 1980-1985 vielä levyn per vuosi, mukana toki kokoelmia. Ääneen pääsevät Kiss-nelikon Stanley/Simmons/Criss/Frehley lisäksi myös bändin myöhemmät jäsenet, muut levyillä soittaneet muusikot sekä tuottajat, mm. Bob Ezrin ja Eddie Kramer.

Tuotannon tarkka läpikäyminen ei täysin toimi käytännössä. Jokaisen levyn läpikäynti on kiinnostavaa, mutta bändillä ja muilla asianosaisilla ei yksinkertaisesti ole kaikista kappaleista kiinnostavaa sanottavaa. Siinä missä David Leaf kirjoittaa omin sanoin, Sharp tyytyy kokoamaan muitten kommentit yhteen nippuun. Kyseinen tyyli voisi tietysti toimiakin, mutta nyt sekaan kaipaisi lisätietoja. Kertomukset ja kommentit ovat välillä vain sieltä täältä napattuja irrallisia lauseita. Hieman kummastuttaa myös se miksei levyjen kansikuvia ole liitetty mukaan. Kun kerran jokainen levy arvioidaan ja useasti myös kansitaiteesta vastannut henkilö saa puheenvuoron, olisi mukava muistuttaa, minkälaisesta kansikuvasta kullakin kerralla on kyse.

Osuudessa on toki valtavasti mielenkiintoista asiaa. Faneille ei liene uusi tieto, että Destroyer oli vähintään yhtä paljon tuottaja Bob Ezrinin levy kuin bändin. Alkuvuosina Kiss teki biisejä välillä väkisin kun Casablanca records halusi bändiltä uuden levyn ulos parhaimmillaan kaksi kertaa vuodessa. Paul Stanley piti käytännössä bändiä yksin pystyssä osan 1980-lukua kun Gene Simmons keskittyä näyttelijänuransa kehittämiseen ja muut alkuperäisjäsenet olivat lähteneet bändistä.

Kiss – maskin takaa on kattava historiikki bändin faneille. Kirja kaipaisi paikoin tiivistämistä ja parempaa toimittamista, mutta on tällaisenaankin oivallinen lukukokemus.

Jori Hulkkonen:Dualizm

Jori Hulkkonen ottaa uusimmalla levyllään vakaita sivuaskelia pois housen maailmasta. Levyn neljä ensimmäistä kappaletta ovat ilman selvää biittiä kulkevia, tunnelmointiin keskittyviä paloja. Tunnelmoinnissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta levyn alkupuoli kaipaisi seurakseen yhtä tai kahta menevämpää biisiä.

Kun biitti vihdoin lähtee käyntiin Dislocatedin kohdalla, fiilis nousee välittömästi. Vokaalein varustettu biisi tuo jollain tapaa mieleen Vangeliksen Blade runner -soundtrackin tunnelman. Levyn huippukohta seuraa heti perään, melankolinen Lo-fiction muistuttaa hieman Zoot womanin tuotantoa.

Levyn loppuosa on house-rytmeihin pohjautuvaa perinteisempää Hulkkosta. Fermi paradox loppuu hienoon jarremaiseen syntetisaattorileikittelyyn ja menevä Dying in beauty on 1980-luvun syntikkapoppia. Levy päättyy erittäin kauniiseen Blinded by the numbersiin.

Dualizm on erittäin mietityn oloinen ja vaikutteista huolimatta Hulkkoselta itseltään kuulostava levy. Biisijärjestystä muuttamalla olisi ehkä saanut fiiliksen säilytettyä koko levyn ajan, itselleni ei ainakaan vielä ole täysin auennut alkupuolen hidas käyntiinlähtö.