Uusi 22-pistepirkko putosi käsiini.
Sekvensserimeininki on vaihdettu livesoittimiin. Lead-urkuakin kuullaan vähemmän. 22-pistepirkko on palannut juurille ja kuulostaa paremmalta kuin kertaakaan Rumble Cityn jälkeen.
”Levyllinen mukavia rallatuksia” on aika tarkka kuvaus siitä, mitä Drops & Kicksillä tapahtuu, vaikkakin vähän vähättelevä levyä kohtaan. ”Viiden tähden levyllinen hyväntuulisia biisejä” lienee oikeudenmukaisempi kuvaus tallennetusta.
Love metal yhtye HIM on aloittanut sivuillaan Podcastingiksi kutsutun sisällön tuottamisen uuden levyn tiimoilta. Itselleni mielenkiintoisempaa kuin noiden MP3-tiedostojen sisältö, on se että HIM on ottanut näinkin uuden ja verrattain pienen joukon tekniikan nopeasti käyttöönsä.
Ja mikäs sen hienompaa, näin pitää rokkareiden uuteen tekniikkaan suhtautuakin.
HIM podcasts -sivu.
Podcasting:sta englanniksi laajemmin.
Beckin äärimmäisenä teoksena monet pitävät Odelayta. Odelaylla tungettiin kaikki mahdolliset elementit tehosekoittimeen ja pistettiin Dust Brothersit tuottamaan.
Uuden Guero-levyn resepti on sama: kaikki mahdollinen sekaisin ja Dust Brothersit vääntämään biittejä. Tällä kertaa lopputulos on hieman hillitympi ja johdonmukaisempi kuin Odelaylla. Tämä ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia. Beckin menestysreseptiin kuuluu pieni kaaos.
Vaikka levy ei ole yhtä mutkikas kuin Odelay, se aukesi vasta monen kuuntelun jälkeen. Kaikki on paikallaan ja viimeisteltyä. Kaikki on juuri siinä, eikä melkein. Levyn biiseissä on selkeästi yhdenmukainen soundi, vaikka genrerajojen yli paukutellaan yhtenään.
Kohokohdiksi nousevat poikkeuksellisen beckmäinen avaussinkku E-Pro, hyväntuulinen Rental Car ja sokerinen Girl.
Onhan tuo taas väkivaltaisen hieno albumi, ei sille mitään voi. Myöhempinä päivinään Beck ei ole pahoja mokia päässyt tekemään.
Lauantaina Nosturissa oli grunge-ilta. Lopultakin ysärille aletaan antaa sellaista arvostusta, mitä ysäri kaipaa. Kasarintappotalkoot ja ysärin ylistys alkavat saada tuulta siipiensä alle.
Illan ohjelmana oli neljä coverbändiä: Eddie Vedder (akustisesti soolona Pearl Jamia), Nirvana, Stone Temple Pilots ja Alice In Chains.
Eddie Vedderin missasin. Pitäisi varoittaa etukäteen, jos jo kymmeneltä alkaa soida. Onneksi en enempää missannut.
Kolme viimeistä olivat aivan rautaa. Kaikilla coveroiduilla bändeillä on niin laaja hyvien biisien repertuaari, että mikä tahansa keikka toimii, ellei soita aivan päin seiniä. Ei ihme, että tällä meiningillä 80-luvun glamrock saatiin tapettua ja Michael Jackson kammettua myyntilistojen ykköspaikalta.
Erityismaininnan ansaitsee taas Rust, joka coveroi Alice In Chainsia. Jo Semifinalin/Tavastian Gorgonzola-coverilloissa kiinnitin huomiota siihen, että ne coverit olivat poikkeuksellisen hyviä. Rustin sivujen jäsenosiosta on ladattavissa maistiaiseksi Would-cover levynjulkaisukeikalta.
Sokurihuuma palaa.
Useless Information EP tarjoilee viiden kappaleen verran voimapoppia ja kertoo, mitä tapahtuisi, jos Robert Smith söisi Prozacia tai jos Twisted Sister kääntyisi popiksi. C’mon Feel The Noise!
Tarttuvaahan tämä on. Heti kun ykkösradiohitti osuu kohdalle, levyt menevät kaupaksi kuin häkä. Aivan vielä täysosumaa ei tullut, mutta kaikki elementit ovat olemassa. Näen kristallipallossani radiosoittoa.
Lisäpisteitä pitää antaa ysäriretroilusta.
Tämä julkaisu avaa myös tulevaisuudessa legendaariseksi muodostuvan Kinkt Records -indielevy-yhtiön julkaisukatalogin.
Kuolleet Intiaanit lähettivät Puuluuranko-levynsä ruodittavaksi. 23.3. julkaistava Puuluuranko on ahkerasti keikkatyötä tehneen bändin ensimmäinen täyspitkä.
Kuten useimmat omaleimaista musiikkia tekevät bändit, uskon, että myös Kuolleet Intiaanit eivät halua tulla verratuksi kehenkään, mutta roktoimittajat pirullisesti juuri sitä tekevät kuvaillakseen heitä. Niin tapahtuu tässäkin artikkelissa.
Kuolleet Intiaanit eivät voi välttää vertailuja Sielun Veljiin, Maj Karmaan ja kaikkien eksentrikkojen suosikkiin Mr. Bungleen. Eivät lainkaan huonoja vaikutteita, jos minulta kysytään.
Omaleimaisuutta bändiltä löytyy kuitenkin siinä määrin, että Kuolleilla Intiaaneilla on potentiaalia kulttisuosioon. Mutkia ei tällä levyllä ole vedetty suoriksi, vaan pikemminkin kahta pahempaan solmuun. Temppuilu kuitenkin paikoin kostautuu, paketti ei yksinkertaisesti pysy kuuntelijan korvissa kasassa. Levyllä on paljon hienoja hetkiä ja vielä enemmän potentiaalia. Odotan seuraavaa levyä innolla.
Levyjulkaisun myötä heidän saitillaan kerrotaan nähtävän web-TV:ssä kaikista biiseistä musiikkivideot. Jännä nähdä, mitä on nähtävissä.
Shred on ehtinyt kolmanteen julkaisuunsa. Maniac EP:n kappaleet ovat ehkäpä kypsintä tavaraa mitä bändi on levyttänyt.
Levy paahdetaan läpi melkoisella energialla. Kappaleet on silti jaksettu rakentaa huolella ja koukkuja löytyy muualtakin kuin kertosäkeistä. Biisikolmikosta ei nouse mikään ylitse muiden, kappaleet ovat kuin samaa sarjaa. Pidemmän päälle samankaltaisuus saattaisi syödä kappaleiden tehoa, mutta näin tiiviin paketin kuuntelee läpi uupumatta.
Soundipuolelta ei juuri valittamista löydy. Rummut kuulostavat hyviltä, etenkin vahvalla kaiulla varustetut tomit jytisevät komeasti avausraidalla. Kitaroiden soundi kuulostaa paikoin aavistuksen kliiniseltä. Lisäksi laulut jäävät muutamissa kohdissa vahvojen kitaroiden alle. Pienet makuasiat eivät kuitenkaan jää mieleen kummittelemaan, sen verran vahvoja biisejä levy pitää sisällään.
EP sisältää biisit You’re the end of the world, Maniac sekä In mind ja niitä voi kuunnella bändin vastikään uudistuneilla kotisivuilla.
Olen maistellut ajatusta, että kaikella olisi kulta-aikansa. Helsingin arkkitehtuurilla se oli 1800-1900 luvun vaihteessa, Ruisrockilla 90-luvun puolivälissä, George Lucasilla alkuperäisten Star Warsien aikaan, musiikilla yleisesti ottaen 60-luvun lopussa ja 90-luvulla, Black Sabbathilla Ozzyn vuosina, Röyhkällä 1990-1993 ja CMX:llä Aurinko-Aura-Rautakantele -akselilla. Kulta-ajan jälkeenkin tulee paljon hyvää ja suosittua, mutta kaikkea sen jälkeen verrataan kulta-aikaan.
YUP:lla tämä kulta-aika oli albumien Toppatakkeja ja Toledon terästä ja Homo Sapiens paikkeilla. Silloin sointi oli rosoinen ja kannet piirrettyjä.
Kuinka ollakaan, Keppijumppaa-pitkäsoittoa enteilevä uusi Minä en tiedä mitään -EP on paluu kulta-ajalle. Soundi on edellislevyjä rosoisempi. Kokoelmalevyllä olleiden kolmen uuden biisin tapaan analogistudiotekniikkaa hehkutetaan levynkansissa ja jopa ulkoasussa on palattu valokuvatekniikasta Homo Sapiensille ilmeen antaneisiin Ville Pirisen rujoihin piirroksiin. Tämä on lupaavaa. (Tiedän tosin ainakin yhden Roklinnun lukijan, joka suosisi ennemmin valokuvia.)
Tässä neljän biisin muodossa resepti toimii. Täyspitkä vastannee lopulta siihen, voiko kulta-aikaan palata. Luottavaisin mielin voi odottaa, koska YUP:ltä ei ole koko suomenkielisellä levytysurallaan ainuttakaan floppia tullut, vaikka vuoden 1998 Outo Elämä ei aivan soundeiltaan kaikkia miellyttänytkään.
Voiko kulta-aikaan palata?
YUP:n Martikainen-Tynkkynen-Mannonen (+Miljoonasateen Hovi) sivuprojekti Lataamon Laulajat kivitti On The Rocksia reippaan tunnin setin verran. YUP:hen verrattuna hiljaisempi ja seesteisempi projekti on suomenkielistettyine lainabiiseineen aina mielenkiintoista kuultavaa.
Lainoista jäi mieleen, kuten edellisiltäkin kerroilta, parhaiten ilmeisesti Johnny Cashia lainaava Viivi on poissa ja Hiski Salomaan Lännen lokari. Entisestä tuttuudestaan johtuen myös Korkeasta ruohikosta ja Maa alla horjuu tarttuivat muistin kohinaiselle nauhalle.
Koska keikka oli täsmälleen sellainen kuin odotinkin, kriitikon osoitteleva sormi kääntyykin On The Rocksiin. Stand-up-klubina Rocks on toimiva (kiitos siitä), mutta rokin soittamiseen pohjaratkaisu on vähintäänkin erikoinen. Niin paljon tilaa on saatu ahtaaksi väkisin sijoittamalla baaritiski keskelle kaikkea, jolloin bändi esiintyy kiviseinälle ja osa yleisöstä katsoo keikkaa lätkätermein miinuskulmasta. Silti Helsinki tarvitsee keskustassa juuri tämän kokoisen klubin (suomeksi: pienemmän kuin Tavastia, isomman kuin Semifinal).
Alkoholiverouudistuksen jälkeen soisi 0,4-tuopin maksavan kuitenkin vähemmän kuin 4,50 EUR, vaikken niitä siellä urakalla kumoakaan.
Muutaman vuoden kasassa ollut Dramatuner on julkaissut toisen demonsa. Bändi seikkailee raskaan rokin ja progen maisemissa. Esimerkiksi Kingston Wall ja Tool tulevat helposti mieleen bändin kappaleita kuunnellessa. Vaikuteet kuuluvat selvästi, mutta soittoa ei sinänsä voi moittia. Rumpujen tarkka komppi ja tiukat fillit ja kitarat pelaavat hyvin yhteen.
Laulajan ääni sopii bändin soundiin. Englannin ääntämys on suomalaisille usein heikko kohta ja aivan puhdasta suoritusta ei kuulla nytkään. Homma ei onneksi häiritse kuin paikoin. Taustalaulut täydentävät onnistuneesti Ephemeral ja Knee Deep -kappaleita.
Demolla on hyvää rytmittelyä ja energiaa. Pitkät biisit tuntuvat selkeästi sopivan bändille, eivätkä yli viisiminuuttiset Ephemeral ja Knee Deep saa kuuntelijaa kyllästymään. Lyhyimmän biisin Uazin intro tuo kummasti mieleen YUP:n, mutta muuttuu sitten astetta raskaampaan suuntaan.
Roklintu 