Provinssi ei ollut myöntänyt minulle pressipassia. Pitkällisen analyysin pohjalta päättelin sen johtuvan siitä, etten ollut tajunnut sellaista hakea. (Jenkkien demokraattipuolueen puoluekokous myönsi bloggaajille kasan pressipasseja, joten blogien lehdistöllinen asema on tunnustettu jo.)

Tästä huolimatta päädyin Provinssiin pitkällisen miettimisen jälkeen. Ennakkoon olin pettynyt artistivalikoimaan. Kansainväliset suuret nimet olivat niukassa. Bowie oli jo nähty. Bowiehan on OK ja hienon uran ja paljon hienoja biisejä tehnyt, mutta ei se festarikokemuksena ole ihan sellainen, mitä toivon. The Hives oli se tekijä, joka sai minut lopulta ostamaan lipun.

Sub-Urban Tribe saarilavalla oli ensimmäinen bändi, jota tulin kuuntelemaan. Sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta. …kunnes soittivat Faith No Moren Midlife Crisisin. Faith No More toimii aina.

Tehosekoitin avasi perjantain päälavan. En ole koskaan ollut suuri Tehosekoittimen ystävä. Silti, Tehosekoittimella on monia mainioita biisejä, esimerkiksi aivan ilmiömäinen Kaikki nuoret tyypit. Meininki oli aurinkoinen ja vaikutti siltä, että ns. kansan syvät rivit tykkäsivät.

Kävin tutustumassa lyhyesti myös Black Eyed Peasiin. Ei vakuuttanut, laimea. En tuhlaa enempää sanoja. Muut arvostelijat (kuten Suen arvostelija) ovat sanoneet jo kaiken tästä latteudesta.

Exodustakin vilkaisin lyhyesti. Olin saanut sellaisen käsityksen, että Exodus on kasarimetallibändi. Kasaristi kasarimeiningillä soittivat. Metallipuristit luultavasti tykkävät. Soolot kuulostavat kovasti entisen Exodus-kitaristin Kirk Hammetin sooloilta, jonka toiset tulkitsevat hyväksi jutuksi, toiset nyrpistävät.

Löytyi toki perjantailta positiivinenkin yllätys. The Roots pumppasi hoppiaan oikein mukavasti ja toimivasti. Amatöörimäinen rok-journalisti saattaisi tehdä vertailuja Giant Robotiin.

Perjantain päätti Timo Rautiainen Niskalaukauksineen. Olen kyllästynyt Rautiaiseen. Hän tekee oman juttunsa hyvin ja Rajaportti on hieno levy, mutta vajaan kymmenisen keikkaa nähneenä (Rautiainen on suunnilleen jokaisilla festareilla) alkaa kaivata jotain uutta. Sitä ei ole vielä näköpiirissä. Niskalaukaus on hyvin yksiulotteinen. Tuskin seuraava levy voi enää olla samaa, uusiutumisen tarve se artistillakin on.

Lauantain aloitti festarien toiseksi parhaan keikan vetänyt Giant Robot. Robottipojat olivat usvaisella tuulella ja jamittivat pitkästi. Ehkä paikoin liiankin pitkästi, kuten Suen toinen arvostelija sanoi, ja käski sanoa sanoneen. Breaking My Bones ja Helsinki Rock City toimisivat lyhyempänä luultavasti paremmin. Yhtä kaikki, hieno veto oli.

Seuraavaksi seurasin vielä elossa olevien Donkkareiden eli Don Johnson Big Bandin keikkaa. Takuukamaahan se oli, kuten ennenkin. Yleisö oli poikkeuksellisen kovaa mukana, kuten viime vuonna samassa paikassa. Keikan aikana alkoi häiritä se, että ehkä liiaksikin nojataan Beastie Boysiin. Bändin isoin hitti on nimeltään ja kertosäkeeltään Beastie Boys -alluusio ja samalla keikalla soittavat vielä Sure Shotin. Olkoonkin, että Sure Shot oli aivan laittoman hyvä taas. Ensimmäiseltä levyltä vielä kuorruttamaan kakkua löytyy Get on the Mic.

20.30. The Hives. Suuri yleisö ei ymmärtänyt. En odottanutkaan ymmärtävän. Silti, keikka toimi. Haastavaa yleisölle oli vielä se, että kuultiin paljon uusia biisejä vielä julkaisemattomalta levyltä. Kaiken aiemman Hives-hehkutuksen jälkeen ette välttämättä edes odota minulta kriittisyyttä. Hives oli erinomainen ja ilmiömäinen, uusi materiaali oli hienoa ja se osa yleisöstä, joka ymmärsi, oli aivan Fagerstan Mick Jaggerin eli Howlin’ Pellen näpeissä (myös miehen omien sanojen mukaan).

Toisaalla oli kritisoitu päätöstä laittaa The Hives päälavalle. Komppaan täysin tuota kommenttia – Hives toimi paremmin klubikeikoilla fanaattisen yleisön edessä. Esimerkiksi Tavastialla meno oli aivan käsittämätön. Yksi viidestä parhaasta koskaan näkemästäni keikasta. (Muita Top-5:ssä ovat Primus Provinssissa 90-luvun lopulla, Faith No More Provinssissa 1995, joku CMX:n klubikeikka ja joku YUP:n klubikeikka.) Tiiviimmässä Hesarin Nyt-teltassa meininki olisi ollut ihan eri sfääreissä. The Hives ei kuitenkaan ole mikään aivan mainstreamein bändi maailmassa – vaikka jokainen roklehti jumaloi ja pistää kanteen, ei se tarkoita, että se eppunormaalikansa vielä kuuntelisi.

The Hivesin jälkeen oli Air. Air on mainio akti ja hienojen levyjen tekijä, mutta Hivesin jälkeisessä adrenaliinipurskeessa edes hyvä Airin keikka ei ollut mistään kotoisin, koska tunnelma oli aivan väärä. Menin pois. Mielelläni menisin Airia katsomaan, jos tulisivat klubikeikalle.

Menin kuuntelemaan Dillinger Escape Plania. Bändi oli minulle aiemmin tuttu vain Mike Pattonin vokalisoiman Irony Is a Dead Scene -EP:nsä perusteella (hyvä EP, ostoslistalle joka jampalle ja jampattarelle!) Dillinger Escape Plan on monimutkaista, mutta runttausta. Tämä yhtälö ei usein toteudu. Kummallisia tahtilajeja, erikoisia pysähdyksiä ja vaikutteita monesta suunnasta.

Dillinger Escape Plan soitti koko vartalolla ja raivolla. Ei ollut todellakaan mitään paikallaan jurnutusta ja tukanheilutusta. Kuvitelkaa lavantäydeltä piriä kiskoneita Agnus Youngeja soittamassa HC-rypistystä.

Him. Käsitelty. Tiedätte kyllä, mitä siltä keikalta odottaa. Jos ei diggaa Himiä, ei hillitysti perusmeiningillä vedetty keikkakaan varmaankaan säväyttänyt. En diggaa, mutta ymmärrän vastakkaisetkin mielipiteet.

Scissor Sisters oli minulle tuttu vain Pink Floyd -coveristaan. En tiennyt, että kyseessä on homodiskoa kabareemeiningillä kiskova bändi. Tosin – he tekivät sen hyvin. Keikka oli niin hyvä kuin homodiskoa kabareemeiningillä kiskovalta bändiltä vain voi olla. Yleisö tykkäsi, minä hieman varauksella.

Telttaosastolla viimeisenä bändinä oli Magyar Posse. Kuten aiemmassa Roklinnun raportissa totesin, Magyar Posse on mainio livenä, upea levyllä ja tämä vahvisti sitä. Keikka tosin ei tuonut mitään uutta edelliseen keikkaan, josta ei ollut monta viikkoa vielä kulunut, joten menin vilkaisemaan, mitä Meshuggah tarjoaisi.

Tiesin, että Metallican jampat olivat todenneet St. Angeria nauhoittaessaan haluavansa kuulostaa Meshuggahilta. Nyt ymmärrän, mistä se käsittämättömän outo ja skeida virppasoundi tuli St. Angerille. Meshuggahilla oli juuri täsmälleen se kireä, liian korostettu ja ärsyttävä virppasoundi. Sitä lukuunottamatta bändi kuulosti aivan mainiolta. En suuremmin pidä metallin örisevämmästä suuntauksesta, mutta Meshuggah onnistui olemaan kiinnostava. Kyseessä ei ollut perusjunttaus, vaan vaihteleva ja virkeä meno.

Sunnuntai meni aika lailla levollisesti. Mitään omasta näkökulmastani kovin kiinnostavaa ei ollut tarjolla. Groove Armadasta en tiennyt mitään, joten menin katsomaan. Kovin tylsäksi jäi. Konemusiikissa pitää varoa tylsyyttä ja tässä tunnuttiin jopa korostettavan sitä.

Neljä Ruusua… no, tarvitaanhan Suomeenkin oma versio U2:sta. Ei se huono ollut, mutta ei mitään mieleenpainuvaakaan nähty.

Swallow The Sun oli elkeissään kovin Spinal Tap. Tosin raskaan metallin bändi menee hyvin herkästi Spinal Tapiksi.

Jukka Poika ja Jenkkarekka pääsi yllättämään. Jukka Pojan ja Soul Captain Bandin/Kapteeni Ä-nen tiet ovat eronneet. Uudesta projektista tehtiin enemmän Marley-reggae-henkinen perinteisillä soittimilla. Sämplerit, sekvensserit, rumpukoneet ja kaikenmaailman vipstaakit on jätetty kotiin. Jukkakin oli kitara kädessä lähes koko keikan. Yllättäen yhtälö toimi hyvin. Iso osa materiaalista oli vanhaa Kapteeni Ä-nen materiaalia Marley-filtterin läpi, joka kieltämättä oli vetävää.

David Bowie antoi, mitä kansa halusi. Itse en tosin jäänyt kuin hetkeksi katsomaan. Ammattimaista työtä, mutta minun oli mentävä.

Ensi vuonna uudestaan, jos artistikatras saadaan kohdalleen.

Kun kaupungissa on samalla lavalla Plutonium 74 ja etenkin Magyar Posse, on pakko mennä paikalle.

Ensikosketus keikkaan oli niin negatiivinen kuin voi olla – ulkona oli yhdentoista maissa 50-metrinen jono, joka eteni erittäin hitaasti. Vieläkään en tiedä, miksi jono eteni niin hitaasti, koska sisältä ei vastaavaa määrää ihmisiä tullut ulos. Jouduin jonottamaan toista tuntia ulkona ja kirosinkin järjestelyt alimpaan helvettiin. Miksei myyty ennakkolippuja? Mikä oli syy, ettei sisään voitu päästää kuin hidasta vauhtia väkeä sisään? Paikka ei ollut täynnä, koska sisään otettiin lisää koko ajan.

Lopulta pääsin kuitenkin sisään Plutonium 74:n keikan loppupuolella. Plutonium 74 repi samaan tapaan kuin edeltävissä roklinnun arvioissa on kerrottu. Pikkuhiljaa materiaalin kapeus alkaa häiritä. Yhtä kaikki, Plutonium 74 on aina kuulemisen arvoinen bändi.

Illan pääakti ja kriitikoiden lemmikki Magyar Posse pyöritti innolla. Etenkin bändin naispuoliset jäsenet vaikuttivat olevan nirvanassa. Magyar Possen erikoinen instrumentaalimeno jähmetti yleisön, joka kuunteli intensiivisesti. Tänne tultiin kuuntelemaan, ei joraamaan.

Magyar Possen erikoinen resepti saattaisi toimia vientiinkin asti. Ehkä maailmanlaajuinen underground-suosio olisi mahdollinen, jos sopivat ihmiset saataisiin innostumaan siitä.

Välillä ehtii unohtaa, kuinka suosittu Metallica onkaan. Tämä uusi versio Metallicasta keräsi 46000 ihmistä Stadionille ja myi vilauksessa loppuun. Fanikanta oli kovin keski-ikäistynyttä sitten viime näkemäni Oulunkylän keikan vuonna 1993. Toisaalta, olenhan minäkin yli kymmenen vuotta vanhempi.

Keikan sisääntulojärjestelyt pistivät ihmettelemään, ovatko järjestäjät ensimmäistä kertaa pappia kyydissä – jonot venyivät aivan järjettömän pitkiksi ja sekaviksi. Käytännössä vähän kaikki etuilivat kaikkia joko tahallaan tai vahingossa, koska oli epäselvää, missä kenenkin pitää jonottaa – ja juuri minkäänlaisia jonoerottimia, opasteita tai aitoja ei ollut kuin aivan jonon alkupäässä. Itse onneksi selvisin onnekkaasti n. 20 minuutin jonotuksella, mutta epäonnisimmat varmaankin onnistuivat toista tuntia jonottamaan.

Se, mikä minutkin houkutti palaamaan taas keikalle oli se, että aiemmista lehtiartikkeleista ja viimeisimmästä levystä päätellen Metallica on palannut kultakauteensa 80-luvulle. (Yksi harvoista tapauksista, jossa kultakausi osuu 80-luvulle.) Keskitempoetelävaltiorokki on saanut väistyä ja taas runnotaan. Sehän Metallicasta Metallican tekikin.

Setti koostui 2 Kill ’Em Allin biisistä, 2 Ride The Lightningin biisistä, 3 Masterin, 3 Justicen, 4 mustan levyn, 1 Reloadin ja 2 uuden levyn biisistä. Lisäksi mukana oli (ylimääräisenä, jos minulta kysytään) I Disappear Mission Impossible 2:n soundtrackilta. Uran divarisarjavaihe Load/Reload on siis sivuutettu lähes kokonaan.

Runnovampaan materiaaliin keskittynyt setti oli juuri sitä, mitä voi toivoakin. Muun yleisön reaktioista päätellen täysin ylimääräinen suvantokohta Nothing Else Matters ei ollut muiden mielestä sellainen. Kansa saa sitä, mitä se haluaa. Hieman yllättävää on myös se, että uusimmalta levyltä ei mahdu settiin kuin kaksi biisiä. Olisi sieltä jonkin muunkin voinut poimia, vaikka loppupuolella levyä paljon monotonisia biisejäkin löytyy.

Bändi oli vedossa, mutta ei nuoruutensa vedossa. Soittamisen ilo näkyy (paitsi Hammettin kasvoilta, mutta eihän se ole siitä koskaan ulospäin näkynyt).

Metallica alkaa hiljalleen muuttua takuuvarmaksi stadionrokkibändiksi – hyvässä mielessä. Suosio on niin suurta, että bändiltä ei enää odotetakaan paljon uutta, vaan pikemminkin vanhoihin hyviin aikoihin palaamista. Pari uutta täysosumaa (tässä tapauksessa Frantic ja St. Anger) per uusi levy ja loppulevy riittävän hyvää materiaalia pitää mielenkiinnon yllä ja stadionit täynnä niin kauan kuin virtaa riittää esiintyä.

Metallican kiertuepaidoissa oli bändi neljänä sarjakuvahahmona. Metallica alkaa muistuttaa sarjakuvasankareita hauskoine maneereineen. Ulrichin velmu ilmeily rumpujen takana on aina ollut kuin Muppet Show’n Elukalta. Nyt Ulrichia täydentää alkuihmisposeerauksineen aina yhtä hauska kyyristelijä Trujillo. Hetfield toimii kuten perusfrontmanin pitääkin toimia, oppikirjaesimerkkinä hyväntuulisesta kapellimestarista. Näin se pitää tehdä, nuoret!

Hammett on lavaesiintymisen puolesta pääosin statisti edelleen ja hänen antinsa on vain musiikillista. Eihän siinäkään mitään vikaa ole.

Uusi basisti on kuulemma jakanut mielipiteitä. Roklinnun virallinen mielipide olkoon, että Trujillo on ehdottomasti mies paikallaan, kuten oli edellisen kerran hänet nähdessänikin … eli Metallican keikan lämppärinä olleessa Suicidal Tendenciesissä vuonna 1993.

Stadionrokkibändin elkeistä myös negatiivisemmat on napattu. Yleisön huudattamisessa mennään paikoin väsähtäneisiin kliseisiin ja samat läpät heitetään joka keikalla. Let me hear you make some fucking noise, Helsinki!

Lehtiarviot keikasta lähes poikkeuksetta olivat positiivisia, kuten oikeudenmukaista onkin. Oman mielipiteensä voi muodostaa ostamalla Livemetallica.comista keikan parin päivän päästä. Onneksi Metallicakin on mennyt samaan idean mukaan kuin Primuskin. Mikä olisi parempi muisto keikasta kuin FLAC-muodossa hyvälaatuinen virallinen soundboardäänitys? (Älkää sortuko halvempaan MP3-versioon, lapset, FLAC kuulostaa paremmalta kuin diskantit mössöyttävä 128kbps MP3.)

Kohdalleni osui eilen peruutus, kun Quintessencen piti esiintyä Semifinalissa. Emma Salokosken sairastuttua homma paikattiin Q-continuumilla. Tämähän onnistuu helposti: Quintessencen ja Q-continuumin ero on yksinkertaistetusti siinä, että Q-continuumissa pääosaa näyttelee Emma Salokosken sijaan Tuomo Prättälä.

Varsin hyvät jamit Prättälä kumppaneineen saikin aikaan. Bändin ydin toimii todella mallikkaasti. Näkisin erittäin mielelläni nelikon Prättälä-Haarala-Kaakkuriniemi-Laine kokeilevan suoraviivaisempaa otetta jossain kappaleissa. Illan aikana jaetut soolot toimivat hyvin, mutta muutama äkäisempi veto pitempien jamittelujen väliin tekisi terää. Nyt yleisö ei saanut kunnolla tanssijalkaa alleen, Prättälän vinkeistä huolimatta.

Keikan ohella julkaistiin Quintessencen uusi single. Think we should on kelvollinen biisi uutta levyä odotellessa. Perusasiat ovat kunnossa, mutta aivan ensilevyn kappaleiden kaltaista imua siihen ei ole saatu aikaan. Toivottavasti varsinainen sato kypsyy syksyksi.