Aurinko paistoi kuumasti myös perjantaipäivänä. Tästä johtuen tämä rok-bloggaaja ei jaksanut ahtautua tiiviiseen Artturiin, vaan keskittyi alkuillan istuskelemaan kaupungin terasseilla.

Yo-Talon eteen oli muodostunut melkoinen jono, kun seurueemme saapui sinne vähän ennen kymmentä. Ennakkoliput oli myyty kuuleman mukaan loppuun ja ovelta myytiin vielä sata lippua. Ilmeisesti nekin menivät hyvin kaupaksi, koska Yo-Talossa oli jälleen varsin tiivis tunnelma.

TV-Resistorin esiintyminen oli positiivisen pirteää. Yhtyeen viisipäinen kokoonpano esitti tyylikkään Serkut rakastaa paremmin -albuminsa kappaleita hyvällä meiningillä. Biisejä kuultiin myös albumin ulkopuolelta. Monien, myös minun, resistorisuosikki Numerot on meidän puolella toimi livenäkin oikein hyvin.

Kuten aiemmassa postauksessa kirjoittelin, Rättö & Lehtisalo oli minulle tapahtuman kiistaton ykkösesiintyjä. Eivätkä odotukset todellakaan olleet turhia, sillä keikka oli aivan järjettömän mahtava. Lavalla oli viisi miestä: Rätön ja Lehtisalon lisäksi yhtyeessä oli kakkoskitaristi, basisti ja rumpali. Rumpaloinnista vastasi lukuisia rannekelloja kädessään pitänyt ihmismetronomi Tomi ”Custom Drummer” Leppänen. Ensimmäiseksi biisiksi tuli debyyttialbumin avauskipale Valonnopeus. Sitten taisi tulla Ihanan syyllinen pallokala, jonka käsien taputtelut ja ”shake-shake-shake six-six-six” -hokemat nostivat tunnelmaa jatkuvasti korkeammalle. Uusimman albumin hittibiisi Posliinikaupan Bella toimi samaten erittäin hyvin, ja yleisö oli aseeton bändin edessä. Leppänen siirtyi kappaleen Kaappikellon kummitus ajaksi rumpujen takaa sähköurkujen ääreen, jolloin Rättö ja Lehtisalo keskittyivät ”tsuh tsuh uh-uh-uh knock knock push push bee-bop-a-lula lula lula” fraasin mantramaiseen, alati kovenevaan toistoon. Keikan aikana nähtiin myös kaikenmoisia rituaaleja, kuten Rätön suorittama ritariksi lyöminen, jonka jälkeen Lehtisalo sai päähänsä kookkaan nahkalakin. Kruunu päähä Pori kuningas! Varsinaisen keikan viimeisenä tsibaleena kuultiin hevisen mahtipontinen versio pommittajalentäjäbiisistä Lasitehtailijan pataljoonan ylipommieversti. Toimivaa, niin toimivaa! Bändi sai valtaisat suosionosoitukset ja saapuivat takaisin lavalle esittämään vielä yhden teoksen, uusimman albuminsa urheilubiisin Sopimuksen allekirjoittaneiden naisten kymmenottelu. Kiitos!

R&L:n keikan jälkeen kaikki oli koettu, enkä tarvinnut elämääni enää uusia elämyksiä. Keskityin anniskelupuolella oluttuopin äärellä istuskeluun. Sinne kantautui illan viimeisen esiintyjän Le Sportin säveliä. Jonkinmoista ruotsidiskoa se oli. Pistivät keikkansa loppupuolella ilmoille New Order -coverin True Faith.

Varsin kiva tapahtuma tämä oli kokonaisuutena. Näin kuumilla keleillä olisi tosin ollut viihdyttävämpää kuunnella näitä bändejä ulkona teltassa, mutta menihän tämä näinkin.

P.S. Kiitos Teemu L:lle näistä kuvista ja videosta.

Uusi tulokas kotimaisessa festariskenessä, Monsters of Pop, käynnistyi eilen. Tapahtuman konseptina on esitellä monenmoisia pop-akteja kansalle kolmen päivän ajan. Festarin alkuillat vietetään Artturissa, loppuillat Yo-Talolla.

Itse jätin alkupalat väliin ja suuntasin suoraan Yo-Talon täpötäytisen hikiseen tunnelmaan. Esiintyjiä oli kolme: Magenta Skycode, Samae Koskinen Ja Hänen Taikayhtyeensä ja Liekki.

Paikalle oli saapunut hälyyttävän paljon vässykkäpousaajia. En hirveästi osaa arvostaa tätä HEL-LOOKS -hommaa, että festareille (tai ”festareille”) tullaan parhaat päällä übertrendikkäänä edustaen. Oma käsitykseni festareista on, että niissä ryvetään mudassa, kuunnellaan hyviä bändejä, juodaan ylettömästi kaljaa, jauhetaan paskaa ja lähennellään vastakkaista sukupuolta. MOP:n nettisivulla kuvataan, että ”ideana on kuvata hauskasti ja persoonallisesti pukeutuvia ihmisiä, joten parhaat päälle ja bailaan!” Vitsi wau! Kampaan ihkun etutukkani kulkemaan toispuoleisesti pitkin suloisia kasvonpiirteitäni! Tää on sitä new wavea, tää on nyt muotia! Olen kuin Express Bus – siististi cool!

Huolimatta siitä, että tapahtuman alkuasetelmista puuttui vähäinenkin rok-uskottavuus, oli ilta silti varsin mainio. Ensimmäisenä bändinä esiintynyt Magenta Skycode kuulosti hyvältä. Yhtyeen IIIII-albumi on ollut pitkin kesää autossani jatkuvassa rotaatiossa, joten biisimateriaali oli tuttua. Keikka alkoi Hands Burnilla ja päättyi Red Eyesiin. Siinä välissä tuli kaikki olennainen, mm. suosikkini People ja Go Outside Again. Olen lukenut ja kuullut monilta, että Magenta Skycode ei toimi livenä (”paskat soundit”, ”huonosti miksattu”), mutta tällä kertaa soundipuolella ei ollut mitään moitetta. Yhtyeen esiintymisessä sen sijaan olisi hieman toivomisen varaa. Soittajat ovat kuin sessiomuusikoita – kaikkia voimavaroja ei pistetä peliin jostain syystä. Levyllä Go Outside Again nousee korkeuksiin, mutta livenä ihan samanlaisia sfäärejä ei tavoitettu. Yksi temppu asian korjaamiseksi voisi olla lauluvastuun jakaminen Jorilta muullekin bändille, jolloin vokaalimelodiat saisivat enemmän vahvuutta ja munaa. Mutta kuten sanottu, ihan mukavan kuuloista kamaa tämä on näinkin.

Samae Koskinen Ja Hänen Taikayhtyeensä nousi estradille toisena. Bändi ei ole minulle kovin tuttu. Tunnistin vain yhden biisin, paljon radiosoittoa saaneen Hän ei tule mua vastaan Hän asuu näillä kulmilla, joka on varsin hieno popsikermä. Yleisemmin ottaen minusta Samaen biiseistä puuttuu vaaran aspekti. Tämä on vähän liian turvallisen ruotsalaishenkistä ”lagom är bäst” -hissuttelua. Bändi kuitenkin soitti varsin ammattitaitoisesti ja keikka oli miellyttävää seurattavaa alusta loppuun. En kuitenkaan aio hankkia herra Koskisen tuotantoa.

Liekki oli illan viimeinen ja myös paras bändi. Pojat soittivat hemmetin hyvällä fiiliksellä ja ammattitaidolla. Keikan aikana kuultiin biisejä kaikilta yhtyeen kolmelta albumilta. Omat suosikkini keikan aikana olivat En voi auttaa ja Aave. Olivat ne kaikki muutkin melkoisen hyviä. Olen nähnyt Liekin parisen kertaa aiemmin, mutta tämä oli ehdottomasti paras näkemäni Liekki-live. Myönnän vielä bonuspisteen rumpalin Public Enemy -paidasta.

Tänään festari jatkuu. Henkilökohtaisesti pidän pääesiintyjänä Rättö & Lehtisaloa. Stay tuned.

Rolling Stonen haastattelussa Mars Voltan kitaristi Omar Rodriguez-Lopez yllättää hieman sillä, että ei pidä itseään kitaristina.

Tiesin, että RHCP:n Frusciantella oli vahva rooli uudessa levyssä, mutta tuli kyllä puun takaa. En uskonut, että ihan niin vahva rooli, että ykköskitaristiksi pannaan ja orggiskitaristi jää taka-alalle.

Tämä järjestely käy erinomaisesti pitemmänkin päälle, Frusciante vain vaikka yksin kepin varteen ja Omar säveltäjän pallille.

Ankkarockin lauantaille buukattu Rasmus joutui tekemään ns. perinteiset Ankkarockille, koska jäivät Färsaarten sumuisen lentokentän takia jumiin.

Jos bändi saadaan maahan sunnuntaina, he soittavat Amorphiksen paikalla sunnuntaina.

Oikeasti millään tällä ei ole väliä, koska ainakin tästä osoitteesta sinne mennään katsomaan Ministryä, ja kaikki muut bändit ovat vain kivaa oheistoimintaa.

Suomalainen perinteistä doom metallia soittava Minotauri on ongelmissa, suksien mentyä ristiin levy-yhtiö Black Widow:n kanssa. Ongelmat ovat enemmänkin luokkaa ”kuka julkaisee meidän uuden levyn, joka on jo äänitetty”, kuin mitään sen suurempaa. Mutta kun yhtye on saanut painia monenmoisten ongelmien kanssa jo muutenkin, on pienikin vastoinkäyminen ikävä.

Maisiaisia uudelta ja julkaisemattomalta levyltä voi hakea yhtyeen Discografia-sivulta, Hammer of Doom -kappaleen muodossa. Hyvältä se kuulosti, ainakin tälläisen paatuneen doomfiendin korvaan.

Kuolleet Intiaanit kertovat nettisivullaan, että ”Kuolleiden Intiaanien toinen täyspitkä albumi, nimeltään SILINTERITIE, julkaistaan 30.8. Julkaisua seuraa kiertue, josta lisätietoja myöhemmin.”

Päivitys 8.8.: Silinteritieltä on kuunneltavissa yksi kappale ”Tieni” Rockhopper Musicin Myspace-sivulla. Toimii, toimii.

Notkea Rotta -kokoonpanoon kuuluva Rautaperse koki sunnuntaina ikävän yllätyksen kun poliisi takavarikoi Rautiksen käyttämän poliisiuniformun. Notkea Rotta oli keikalla Kesäkaivari-tapahtumassa Helsingin Kaivopuistossa.

Tuore kotimainen orkesteri Teemu Elon Puhuvat Eläimet suorittaa ensiesiintymisensä Porin Café Jazzissa torstaina 3.8.2006. En tiedä, onko tämä tuttuja nimiä pursuava poppoo sivuprojekti vai pitkäaikainen bändi, mutta mielenkiintoiselta tämä kieltämättä vaikuttaa näin alkuasetelman perusteella.

Yhtyeen miehistö:

Teemu Elo (laulu, kitara)
Ville Leinonen (koskettimet, laulu)
Mikko Elo (basso)
Mika Rättö (rummut)
Alpo Nummelin (perkussiot)

Iso rispekti Katosblogille, että bongasivat Google Videosta Circlen maaliskuisen esiintymisen Teksasin Austinissa järjestetystä South By Southwest -festivaalista. Kovaa kamaa, hemmetti, kovaa kamaa. Lisää materiaalia tuolta SXSW:n keikalta löytyy tuosta, alkaen kohdasta 24:50.

Circlen nykymeno on jotain aivan omaa luokkaansa. Yhtye vaihtaa kameleonttimaisesti tyyliään, kuulostaen silti jatkuvasti itseltään. Vaikka en aivan kaikista Circlen levytetyistä tuotoksista ole pitänytkään, jokainen teos on vahvistanut omaa faniuttani. Siis että ”jumalauta, että äijät ovat vieneet tämän homman taas aivan uusiin sfääreihin.”

Parasta bändissä on, että se on yhtä aikaa armottoman aito, mutta toisaalta vaikeasti sulava. Sitä ei voi laittaa yhteen muottiin. Yhtyeen nykyään ahkerasti käyttämä NWOFHM-määrekin on lähinnä huumoria. Circlen nykysoundissa on paljon brittihevin uuden aallon innoittamia piirteitä, mutta yhtyeen musiikki on silti paljon muutakin. Paljon muuta.

Flickristä löytyy muutamia varsin onnistuneita otoksia Circlen viime viikkoiselta Englannin kiertueelta, kuten tämä, tämä, tämä ja tämä.

Toivottavasti Circle esiintyisi pian jälleen Suomessa. Yhtye on kiertuekalenterinsa mukaan heittänyt tänä vuonna 20 keikkaa, joista vain yhden kotimaassa.