Kritiikitöntä hehkutusta: System of a Down: Hypnotize

Nyt se on saatavilla striiminä MTV.comin The Leakissa: Hypnotize!

Kaikki arvostelukykyni katosi ja kritiikkini jäi matkalle. Sori, on se vaan niin hyvä.

Koska yleinen mielipiteeni lienee jo tiedossa, voin keskittyä huomioiden tekemiseen, koska weblog-formaatti antaa mahdollisuuden siihen. [Tähän voi täyttää sopivia mielipiteitä ja mainita pari kertaa sanan kansalaisjournalismi, ruohonjuurimedia, henkilökohtaisuus ja aitous.]

Tämän levyn tarttuvin koukku – sikäli kun tällaisissa runttauslevyissä koukkuja on – löytyy Vicinity of Obscenitystä, joka on tämän levyn Violent Pornography ja Bounce yhdistettynä. Olen yllättynyt, ellei vähintään joka toisessa arvostelussa mainita kappaleen surrealistista (joku toinen sanoisi lapsellista) kertosäettä ”Banana banana banana banana terracotta banana terracotta terracotta pie”. Korkeakulttuurinen vire jatkuu kappaleessa She’s Like Heroin, jonka kertosäe ”ass – selling ass for heroin – ass – selling ass for heroin” tasapainottaa Holy Mountainin kansanmurhajulistusta.

Tuotannollisesti loistavin hetki kuullaan, kun Stealing Society muuttuu kesken kaiken soundeiltaan perinteiseksi punk-kappaleeksi ja sieltä takaisin System of a Down -soundiin. Onhan tuo miljoonaan kertaan nähty ja tehty, mutta ei se koskaan noin hyvin ole toiminut.

Välillä alkaa jurppia Daronin lauleskelut about-sinnepäin. Eihän tarkoitus ole täydellinen olla, mutta hei, voisi laulaa edes sinnepäin, kun levyllä ollaan. Toisaalta – tämä sama suurpiirteisyys tekee siitä paikoin puoleensavetävän ja pitää huolen siitä, ettei levy ole liian sliipattu. Kovasti tulee mieleen toisen Rick Rubinin tuottaman Hollywoodin pimeää puolta hehkuttavan bändin kitaristi Frusciante, joka myöhemmillä levyillä lauloi myös enemmälti.

Mezmerizeä kommentoidessani mietin, uhkaakohan Hypnotize Mezmerizen paikkaa vuoden parhaana levynä. Paha sanoa. Toisaalta, onhan tuo Mars Voltan Frances The Mutekin aika mainio. Taitaa olla kärkilevyt tämän vuoden Roklinnun äänestyksissä tuosta kolmikosta.

Kotiteollisuus lehtibisnekseen

Kaiken logiikan mukaan toimittaessa Kotiteollisuuden pitäisi seuraavaksi siirtää voimavaransa lehtibisnekseen.

Näin käykin, ja Kotiteollisuus julkaisee NO SORI! -juorulehden marraskuun 30. päivä Kotiteollisuus-DVD:n kylkiäisenä.

Konseptin pohjana on Hynysen mukaan se, että kerrotaan kohupaljastuksia Kotiteollisuuden lähi- tai tuttavapiiriin kuuluvista ihmisistä.

”Tärkeää on, ettei julkaisun taso nouse! Paperilaadun pitää olla paska, puhumattakaan tietenkään sisällöstä. Lehti pidetään mahdollisimman huonona”, Hynynen vakuuttaa. ”Mutta tärkein periaate lienee se, ettei alle promillen humalassa tulla toimitukseen.”

Tämä on hyvin johdonmukaista jatkoa heidän videoidensa tematiikkaan.

The Crash yo-talolla

Koska Tuomari Nurmio meni perumaan yhteiskeikkansa Alamaailman vasaroiden kanssa Tampereen Klubilla, päätin tehdä ekskursion yo-talolle, missä soitantoaan esitteli The Crash. Kosketukseni orkesteriin perustuu lähinnä radiosoittoon (ja se on todella vähän, koska en radiota pahemmin kuuntele) ja pariin kirjastosta lainattuun levyyn, joten oli mielenkiintoista nähdä kuinka orkesteri toimii elävänä.

Yo-talo oli täynnä, viimeiset liput myytiin juuri saapumiseni jälkeen. Orkesteri aloittikin soittamisen pian tämän jälkeen. Muutama ensimmäinen kappale meni alkulämmittelyyn – soitto tuntui liian rutinoituneelta, enkä ainakaan minä meinannut päästä keikkatunnelmaan. Tähän vaikutti myös hiljainen äänenvoimakkuus, joka oli niin vaimea, että kykenin kuulemaan takanaseisovan parin keskustelun ihan selvästi vaikka he eivät puhelleetkaan kovin kovalla äänellä.

Yleisön innolla on varmasti osansa myös soittajien fiilikseen. Niin tälläkin kertaa voisi päätellä käyneen. Parin kappaleen jälkeen soitto alkoi vapautua orkesteri pääsi vauhtiin – varsinkin kun hittikimara alkoi. Lauren caught my eye toimi yhteislauluna Teemu Brunilan lausuessa aina seuraavat sanat, joita yleisön tulisi laulaa. Lisäksi keikalla koettiin varsin hauska välispiikki:
”Pändissämme on suuria ristiriitoja ja konflikteja. Tähän on syynä se, että minä olen se, joka on koko ajan esillä. Minulle tullaan juttelemaan ja tönitään niin yökerhoissa kuin nakkikioskillakin […] Niinpä Samuli Haataja tulee vetämään seuraavan spiikin”.
(Saapuu mikrofonin ääreen parin paperin kanssa, ja lukee paperista:)
”Onko teillä hyvä meininki?”
(Yleisö metelöi)
”Toistan, onko teillä hyvä meininki?”
(Yleisö nauraa)
”Niin meilläkin.”

Kaiken kaikkiaan, vaikka alku olikin hieman kankea ja rutinoitunut, oli keikka ihan positiivinen kokemus vaihteluna muutoin kovin raskaampiin keikkoihin, joilla yleensä tulee käytyä. Ensi kerralla toivottavasti vielä äänenvoimakkuutta on väännetty pykälää isommalle, niin vieressä epävireisesti laulava ei ole ainoa, joka kuuluu hittikappaleen aikana.

Xysmaa galleriassa

Terveisiä erilaisista näyttelynavajaisista! Kävin perjantaina katsastamassa B-galleriassa, Turun Aninkaistenkadulla marraskuun ajan esillä olevan mainion näyttelyn, jossa tarjoillaan pala turkulaisen rock-alamaailman historiaa.

Näyttely on vuosina 1988-1998 vaikuttaneen legendaarisen Xysma-yhtyeen jäsenten Kalle Taivaisen ja Jani Muurisen kokoama, ja siinä tarkastellaan bändin vaiheita valokuvien, julisteiden, diskografian, rintamerkkien ja t-paitojen kautta. Esillä on myös hieman taiteellisempaa kamaa Muurisen ja Taivaisen maalausten ja peltikuvien muodossa.

Näyttely on kattava ja artistien itsensä näköinen, ja varsinkin tällaiselle Turun öissä villissä nuoruudessaan pyörineelle kolmekymppiselle mukavan nostalginen. Menneiden muistelun kannalta on kuitenkin hieman harmillista, ettei keikkajulisteisiin ole ollut tapana painattaa vuosilukua päivämäärän perään. Haluankin esittää pienen vinkin nykypäivän julistemaakareille: muistakaa tulevaisuuden historiankirjoittajat!

Näyttely on esillä 5.-27.11. ja galleria on auki ti-pe klo 14-18 ja la-su klo 12-16 osoitteessa Aninkaistenkatu 5.

Sigur Rós Kulttuuritalolla 30.10.

Islantilainen Sigur Rós aloitti syksyn Euroopan kiertueensa kahdella konsertilla Helsingin Kulttuuritalossa. Sunnuntain keikka oli sanalla sanoen upea.

Jo lämmittelybändi Amina oli erittäin positiivinen kokemus ja sopi hyvin tunnelmoimaan ennen Sigur Rósia. Amina koostuu neljästä islantilaisesta naisesta, jotka ovat opiskelleet jousisoitantaa. Lavalla kuultiin mm. laulua, ksylofoneja, samplerin looppeja ja tietenkin jousisoittimia. Lyhyehkön (n. 40 minuuttia) setin viimeisenä kuultiin muusta materiaalista selkeästi poikennut elektroninen kappale.

Sigur Rós ei säästellyt, vaan soitti kahden tunnin mittaisen setin. Kappalevalinnoista en osaa sanoa paljoakaan. Bändin levyt ovat olleet enemmän kokonaisuuksia kuin yksittäisiä kappaleita, eivätkä biisien nimet (sikäli kun niitä on) ole tarttuneet mieleen. Kolme viimeisintä levyä olivat kuitenkin edustettuina melko tasavahvasti. Suurimman osan konsertista mukana soitti myös Amina.

Huonosta istumapaikastani huolimatta (takarivissä kulmassa) Kulttuuritalon akustiikka tuntui toimivan kohtalaisen hyvin. Ainoastaan bassorumpu kumahteli ikävästi. Valosuunnitteluun oli selvästi panostettu ja tulos oli vaikuttava. Välillä valaistiin suurieleisesti koko konserttisalia, välillä neljän soittajan ydinryhmää musiikin mukaan eläen.

Sigur Rósin kotisivuilta löytyy päiväkirja meneillään olevasta kiertueesta.

Myyntitiskiltä tarttui mukaan Sigur Rósin Hlemmur-dokumenttiin tekemä soundtrack sekä Aminan EP AnimaminA. Ensiksimainittu on kokonaisuutena hieman hankala, sillä biisit ovat varsin lyhyitä eikä kunnon kuuntelukokemusta pääse syntymään. Aminan EP sen sijaan on mainio, joskin liian lyhyt otos ryhmän herkkään tuotantoon.

CMX: Pedot

Dinosauruksen jälkeiset CMX-levyt ovat noudatelleet samaa reseptiä: sopivassa skaalassa tummaa äkäistä runttausta, sitä perus-CMX-hidasta biisiä, kummia efektejä, pari iskelmäkertosäettä liikaa, hieman uutta ja riittävästi vanhaa.

Tämä kaava on onnistunut (vaikka ne iskelmäkertosäkeet voisi jättää väliin) ja tuottanut kolme neljän tähden levyä peräkkäin. Isohaara, Aion ja Pedot voisivat olla triplalevy, vaikka tekijät luultavasti ovat täysin eri mieltä.

Avaussinkku Uusi ihmiskunta on vilkaisu siihen, mikä myöhempien aikojen CMX:ssä on hyvää – kuinka olla radioystävällinen, mutta silti riittävästi valtavirrasta luoteeseen. Tällä kertaa sinkkujen B-puolilla tyypillisesti ollut mättö on siirtynyt levyn puolelle: nimikappaleella on vahvat sukulaisuussuhteet Väkivallan moottoreihin.

Silti – miksi tämä levy piti aloittaa platan väsähtäneimmällä kappaleella?