Sami Yaffa: ”Ei ne tiennyt mitä odottaa. [Ne] saattas kelata, että sieltä tulee tollanen lässähtänyt 80-luvun puol’läski, tiedätsä, peroksi[di]tyyppi, vetää aina vaan samoja biisejä uudestaan. (…) Mut sit sieltä tulee aika lailla päinvastanen juttu, että ne oli ilosesti yllättyneitä. Veti siellä niinku Hangonkeksit siellä yleisössä.”

Michael Monroe: ”Niin, se oli Duracell-pupu ja pojat ja sitten Hangonkeksit yleisössä.”

…

Michael Monroe: ”Jengi oli nimenomaan sitä mieltä, että miten tiukka tää bändi on, miten se soi, iskee himaan. Että se saundi, ja se energia, ja se fiilis ja viba, niin se on vaan sellasta iloa. Että ei mitään sellasta katkeruutta, eikä egoilua, eikä tollasta. Vaan se on vaan pelkkää niinku, pure joy.”

— Michael Monroen ja Sami Yaffan haastattelu Radio Helsingissä

Michael Monroen Hanoin jälkeinen ura on lähtenyt kunnioitettavasti käyntiin. Näyttäisi siltä, että nyt on löytynyt erinomainen soittotiimi, asenne on kohdallaan ja vireyttä löytyy. Keikkaraportit ovat vuodattaneet pelkkää hehkutusta. [1] [2] [3] [4]. Bändin tiukkuus on huomioitu laajemminkin, josta esimerkkinä kiinnitys Download Festivaliin.

Minä en nähnyt koskaan Hanoi Rocksia livenä, eikä minulla ollut siihen kovasti kiinnostustakaan. Silti mua kiinnostaa kovasti nähdä tämä Michael Monroen uusi kokoonpano. Tästä huokuu energiaa ihan eri lailla, kuin paljolti nostalgian varaan rakentaneesta loppuaikojen Hanoista.