Alice Cooper Oulussa 12.12.

Tein ensivisiittini Oulun Club Teatriaan viime lauantaina kun siellä esiintyi Alice Cooper. Perjantaina Cooper esiintyi Espoossa ja lavalla vieraili encoren aikana Michael Monroe. Oulussa Monroeta ei nähty.

Club Teatria on Oulun keskustan tuntumassa sijaitseva tapahtumatila. Se on rakennettu Atrian vanhaan tehdashalliin (siitä nimi) ja sinne mahtuu noin 2500 ihmistä. Vähän Helsingin Kaapelitehtaan Merikaapelihallin tapainen paikka siis.

Teatriassa oli lauantaina vain kourallinen yleisöä kapasiteettiin nähden. Tämä ei onneksi näkynyt esiintyjissä. 61-vuotias Cooper jaksoi vetää teatraalisen shownsa hyvin ja etenkin hänen bändinsä oli energinen. Kaiken lisäksi se myös soitti hyvin.

Hyvän soiton tehoa söi kuitenkin se, että show oli rakennettu lukuisten teatraalisten kohtausten ympärille. Keikan aikana Cooper mm. joutui hirsipuuhun, menetti päänsä giljotiinissa ja tuli hoitsun viettelemäksi.

Lavarakennelma oli varsin yksinkertainen mutta erittäin rock. Isot A-L-I-C-E -kirjaimet oli jaettu koko lavan leveydelle ja rumpalilla soitti omalla korokkeellaan. Myös kitaristit käyttivät korokkeita hyväkseen.

Settilista olisi voinut olla parempi. Alku oli lupaava: Schools Out, I’m Eighteen ja rankempi Wicked Young Man. Sitten eksyttiin pikkuhiljaa keskinkertaisuuteen. Loppuun kuultiin onneksi klassikoita: Billion Dollar Babies, No More Mr. Nice Guy ja Under My Wheels. Encorena kuultiin uudestaan (!) Schools Out.

Keikka taltioitiin ja sen voi ostaa itselleen concert-online.comista.

John Frusciante lähti Red Hot Chili Peppersistä

John Frusciante on lähtenyt Red Hot Chili Peppersistä taas. Musicradar.comin mukaan Fruscianten korvaa Josh Klinghoffer, josta en tiedä mitään enempää kuin Wikipedia kertoo.

Ei tämä ole ensimmäinen eikä toinen kitaristinvaihdos Chili Peppersissä. Harmillista sinänsä, että lähes kaikissa kovissa levyissä kitaristina on ollut juuri Frusciante.

2000-luvun paras kuriositeetti

2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen vetää viimeisiään. Kuten perinteiset kuolleille puille painetut rokkimediatkin, myös Roklinnussa käännetään katse taaksepäin ja tutkaillaan parhauksia, joita viimeiset kymmenen vuotta ovat tuoneet.

Aloitan siitä, että kerron, että 2000-luvun paras kuriositeetti on Colonel Les Claypool’s Fearless Flying Frog Brigaden Live Frogs, set 2. Levyllä on vain ja ainoastaan taltiointi siitä, kun Primuksesta tuttu Claypool yhtyeineen tulkitsee Pink Floydin Animals-levyn kokonaisuudessaan. Tuo kuulostaa huonolta idealta, mutta toteutus kertoo toista.

Harvassa levyssä on yhtä rankasti pinnassa se, että timanttinen lainabiisimateriaali voi tulla vielä timanttisemmaksi, jos siihen on jokin pikkuisen kummallinen kulma ja kaikki muusikot ovat ilmiömäisiä. Tämä ei ole aivan yhtä vinksahtanutta kuin muu Claypoolin kama, mutta kyllä Lesin kädenjälki näkyy vahvasti. Biisit noudattavat jopa hieman yllättävän tarkasti alkuperäistä sovitusta, mutta kuulostavat 2000-luvulta.

200px-Live_Frogs_Set_2

Air Kaapelitehtaalla 1.12.

Sanotaan se heti alkuun: seitsemän euroa oluttuopista (sis. euron tuoppipantin) on liikaa. Kalja jäi keikkapaikan hanaan. Musiikkia onneksi saatiin kun hiljattain Love 2 -nimisen levyn julkaissut Air esiintyi tiistai-iltana Helsingin Kaapelitehtaalla.

Setti alkoikin tuoreen levyn kappaleilla Do The Joy, Love ja So Light Is Her Footfall. Liekö kaksikolla ollut käynnistymisvaikeuksia sillä liveversiot jäivät hiottuja levyversioita vaisummiksi.

Levylle päätyneiden äänistysten toistaminen yksi yhteen olisi tylsää, joten on kunnioitettavaa että kaksikko on halunnut toteuttaa konserttinsa pääosin livesoittona. Yhtye kuitenkin voisi kehitellä kappaleitaan enemmän. Tuntui että ne pidettiin tiiviisti muotissaan.

Poikkeuksena oli nopeatempoinen Be A Bee, joka kuulosti hieman Op:l Bastardsilta tai 22-pistepirkkojen autotallirokilta. Illan huippukohtiin lukeutui myös Missing The Light Of The Day, johon lienee otettu vaikutteita Kraftwerkilta.

Keikan loppua kohden tuli enemmän vanhempia ja samalla varmempia kappaleita. Vanha suosikki Kelly Watch The Stars sai yleisön taputtamaan sopivasti encoretauon ajaksi.

Tämän jälkeen tuli hieno yllätys: Lost In Translation -soundtrackin kappale Alone In Kyoto. Sitten varmisteltiin Sexy Boyn tahtiin ennen varsinaista lopetusnumeroa, Talismania. Kelpo suoritus.

Settilista (sisältänee virheitä): Do The Joy, Love, So Light Is Her Footfall, Remember, Le Soleil Est Près De Moi (?), Venus, Missing The Light Of The Day, Radian, Cherry Blossom Girl, Be A Bee, How Does It Make You Feel, La Femme D’argent (?), Alpha Beta Gaga, Heaven’s Light, Kelly Watch The Stars
Encore: Alone In Kyoto, Sexy Boy, Talisman

Them Crooked Vultures

Olen nyt kuunnellut tuon superryhmän levyn kymmenisen kertaa läpi. Hemmetin hieno levy, joka kuulostaa juuri osiensa summalta. Kuulostaa siltä, kuin Queens of The Stone Agea soitettaisiin Nirvanan In Uteron rumputatsilla, ja mukana olisi aavistus Led Zeppeliniä.

Kaikki nuo osat ovat hienoja, mutta hei oikeasti, vaikka tämä on todella mainio platta, niin pikkuisen yliampuvia ovat kaikki puheet vuosikymmenen klassikosta, joita kovilta fanittajilta yhtenään kuulee. Jotta tästä saataisiin klassikko, tässä täytyisi olla erinomaisesti soitettujen ja erinomaiselta kuulostavien hyvien biisien sijasta erinomaisia biisejä. Tämän pitäisi olla Songs for the Deaf John Paul Jonesilla. Songs for the Deaf oli vuosikymmenen klassikko.

Yhtä kaikki, tämä on mahtavaa Led Zep -junttausta – toivottavasti tätä saadaan vielä pari levyä lisää ja toivottavasti saadaan herrat käymään Suomessakin.

Vilkaise Spotifystä ja päättele itse.