All hail Rick Rubin!

Red Hot Chili Peppers on bändi, josta jokseenkin kaikki pitävät paljon, mutta silti se on harvan ykkössuosikki.

Myöhempien aikojen RHCP-levyt ovat kuitenkin jakaneet fanikantaa. Californication kadotti funkin ja By The Way otti vielä siitäkin askeleen Beatlesin suuntaan.

Mutta nyt, jumaliste, funk palaa. Harmillista, että funk palaa vain By The Way -menon rinnalle. Toisaalta, koska kasattiin tuplalevy, ei se kaikki voisikaan olla vain yhtä ja samaa.

Uskon, että kaikilla hyvillä bändeillä on oma kulta-aikansa, jolloin he tekevät ilmiömäiset levynsä ja siihen aikaan ei ole paluuta, kun se loppuu. Lähelle sitä voidaan päästä, mutta ei koskaan yli.

Black Sabbathilla kulta-aika oli heti alussa, Ozzyn ensimmäiset levyt. Led Zeppelinin kulta-aika loppui Physical Graffitin jälkeen. CMX:n kulta-aika oli Aurinko/Aura. Pearl Jamin kulta-aika oli kolme ensimmäistä levyä (tosin, viimeinen levy on aika hyvä paluu lähelle kulta-aikaa!). Ministryllä se aika oli Land of Rape and Honey – Psalm 69 (tosin, viimeinen levy on aika hyvä paluu lähelle kulta-aikaa!) Guns ’N’ Rosesin kulta-aika oli vain yhden levyn mittainen. Kauko Röyhkän kulta-aika alkoi heti, kun Kulta-aika kokoelma julkaistiin CD:llä, noin viisi vuotta Kulta-aika on ohi -kappaleen julkaisun jälkeen.

RHCP:n kulta-aika on ilmiselvä: BloodSugarSexMagik. BloodSugarSexMagik oli pitkä levy, joka oli nauhoitettu kartanossa Hollywood Hillsillä Rick Rubinin tuottamana. Nyt siihen samaan kartanoon palattiin ja Rick on (edelleen) puikoissa.

Kaikki, mikä levyllä funkahtaa vähänkin, on loistavaa. Beatles-rallattelut käyvät välillä syömään miestä. Ei RHCP pitäisi olla nössöilybändi, vaan se on se bändi, joka voi laulaa ”hump de bump doop bodu / bump de hump doop bop”. Nih!

”Dani the girl” biisistä By The Way tekee paluun Hurriganes-henkisessä Dani California -sinkussa. Nyttemmin paljastetaan, että Dani California on komposiitti kaikista mimmeistä, joita Kiedis on deittaillut koko elämässään. Ei ollut ihan ensimmäinen Kalifornia-biisi RHCP:n repertuaarissa.

Tämä järkäle on hieno. Tämä on niin lähellä BloodSugarSexMagikia kuin vain myöhempien aikojen pyhien Red Hot Chili Peppers voi olla. Tämä on se risteys, jossa funkiton ja funkkaava RHCP kohtaavat. Silti, kulta-aika on ohi.

Mitä Timo Rautiainen on ilman Trio Niskalaukausta?

Enemmän.

Vaikka Trio Niskalaukaus teki hienoa musiikkia, Niskis-soundi oli aika rajoittava. Kaikki tuntui olevan yhdestä muotista. Vaikka kuinka hienoja biisejä tehtäisiin, kaikki uusi tuntuisi vanhan toistolta. Ei siis ihme, että en innostunut viimeisimmästä Niskalaukaus-tuotoksesta. Sen sijaan uusi Sarvivuori-levy tuli takavasemmalta, yllätti meikäläisen ja räjäytti pankin.

Nyt sooloprojekti Rautiainen toimii vapaammassa muodossa. Sarvivuori-levyllä tuttu soundi on tallella, mutta myös paljon muita vaihtoehtoja kuullaan. Se, jos mikä, herättää Rautiaisen kuuntelijan uudestaan.

Rautiainen on aina ollut hieno biisinkirjoittaja. Esimerkiksi Surupuku olisi ollut iso hitti, vaikka sen olisi esittänyt Gimmel sessiomuusikkotaustalla. Nyt, kun biisit erottuvat toisistaan ja soitinvalikoima ja soundi valitaan biisin ehdoilla, Rautiainen on suurempi kuin koskaan.

Kovin suuri salaliittoteoreetikko ei tarvitse olla, että löytäisi jotain viimeaikaisiin Nightwish-tapahtumiin viittaavaa Nightwish-kanttori Tuomas Holopaisen säveltämästä ja sanoittamasta viimeisestä biisistä Hiljaisen talven lapsi. ”Toisen suulla lauluni laulan, kaikkeni kannan kehtojen hautaan.” ”Taivaani etsintä päättyi kultaan ja kyyneliin.”

Tool on onnistunut yllättämään positiivisesti levynkansillaan jo AEnimasta lähtien. Nyt nokitettiin vieläkin enemmän. Levynkansissa on linssit, joiden kanssa kansissa olevat 3D-stereokuvat näyttävät samalta kuin 3D-Viewmaster-kuvat silloin lapsena.

Levy itsessään on paikoin hankalaa tavaraa. Loistava avauskaksikko Vicarious ja Jambi ovat Lateralus-kauden mutkaista Toolia parhaimmillaan.

Näiden jälkeen saadaan kaksiosainen lähes 20-minuuttinen biisi Wings For Marie (pt. 1) ja 10,000 Days (Wings, pt. 2). Kappale on pitkä ja maalaileva – ehkä mennään liiankin pitkälle maalailuissa. Toisaalta, jos kertoo omasta äidistään, joka on ollut 10000 päivää halvaantuneena ennen kuolemaansa, ei sitä kolmessa minuutissa voi käsitellä.

Kun 10 000 päivää on käsitelty, siirrytään perinteisempiin rocklyriikka-aiheisiin ja (tämän levyn mittakaavassa) suorempaan rokkiin. The Pot voisi hyvin olla A Perfect Circlen levyltä.

Kun levy pääsee keskivaiheilleen, lässähdetään pahasti. Toolin levyillä on usein ollut äänikollaaseja ja fiilistelypätkiä. Nyt keskelle levyä lyödään viisi minuuttia sitä itseään. Lipan Conjuring ja Lost Keys olisivat voineet olla yhteensä puoli minuuttia ja olisin suitsuttanut niiden puolesta. Mutta 300 sekuntia, miksi?

Runttausosastolle palataan 11 minuutin Rosetta Stoned -väännöllä. Ilo ei kestä kauan, koska Rosettaa seuraava 7-minuuttinen Intension ei lähde oikeastaan käyntiin moneen minuuttiin kunnolla.

Vielä mahtuu levylle yksi biisi, Right In Two, mutta sitten palataan taas siihen maalailuun. Viginti Tres antaa meille viisi minuuttia äänikollaasia.

Lähes kaikki biisit ovat huikeita, mutta äänikollaaseille annetaan aivan kohtuuttoman suuri osa levystä. Seuraava raita -nappulan kanssa tämä on aivan loistava levy. Ilman sitä huomio herpaantuu.

Olisikohan tämä käynyt jo joskus aiemminkin?

Yhtä kaikki, näin hienoa levynpakkausta en ole ennen nähnyt.

Tähän asti minulta on jäänyt Coldcutin tuotanto huomiotta, mutta onneksi tulin lainanneeksi ryhmän uuden Sound Mirrors -levyn, joka on ehdottomasti alkuvuoden parhaimmistoa.

Coldcut (brittiläiskaksikko Jonathan More ja Matt Black) tekee elektronista musiikkia poukkoillen sopivasti eri tyylilajeissa. Levyn tunnelmat vaihtelevat mm. hip hopin, teknon ja trip hopin tahtiin, mutta hetkeäkään ei ole sellainen olo että tyylejä olisi liikaa. Herrat ovat tehneet musiikkia jo pari vuosikymmentä ja he ovat selvästi oppineet miten kokonaisuus pidetään kasassa. Nuppeja ei väännetä kaakkoon liian usein.

Moren ja Blackin lisäksi mukana on muutamia vierailijoita. Menevää hip hop -sinkkubiisiä True Skool vie eteenpäin Roots Manuva. Vahvalla biitillä kulkevaa rokkikappaletta Everything Is Under Control vahvistaa entisestään Jon Spencer.

Jos luulet tajuavasi jotain elektronisesta musiikista, tsekkaa tämä levy.

Kun tekee kaiken itse ja tekee hommat aivan omalla tavallaan, kaikesta tulee äärimmäisempää. Hyvyys ja huonous korostuu.

Jukka Poika ja Jenkkarekka osoittaa uunituoreella Apajilla-levyllä esimerkillään, mitä tarkoitan.

Ideana suomenkielinen reggae – toimii julmetun hyvin.

Konsepti itsepalvelumyymälästä verkossa, josta voi ensin imuroida biisin ja maksaa sitten jälkikäteen tilille euron, jos jaksaa – toimii julmetun hyvin.

Piiloraita keskellä levyä, joka sekoittaa loppulevyn numeroinnin – vähän käsittämättömän huono idea. (Miksi Claptonin mainio Cocaine on piiloraitana? Eikö käännökseen saatu lupaa?)

Cover Tiellä ken vaeltaa -uskontotuntikidutuskappaleesta – ei mitenkään järin toimiva idea.

Joka maataan viljelee jo kymmenennentuhannennenkerran kuulemiskerran jälkeen taas levylle: ei lainkaan hyvä idea.

Yltiöpositiivinen ja leppoisa asenne, joka lokalisoi reggaen Suomeen, se toimii. Levyn ensimmäinen puolisko, se toimii aivan järjettömän hyvin.

Kollega Rockin (Jukka Poika saattaa omata lappeen Rantalaisia sukujuuria) tarina muusikoista festarimatkoillaan bensa-asemilla – klassikkomateriaalia.

Puoliksi tämä on mahtavaa, kolmasosaksi vastenmielistä tahkoamista. Se on valtavasti enemmän kuin mitä suuri osa musiikista voi tarjota. Ainahan ne heikommat raidat voi hypätä yli ja keskittyä siihen, mikä on loistavaa.

Yleensä kierrän kaukaa kaikki levytykset, joista ensimmäinen assosiaatio on huumorimusiikki. Tällä kertaa annoin kuitenkin savolaisille juurilleni periksi ja hankin savometalliksi tituleeratun Verjnuarmun äänitteen levylautaselleni pyörimään.

Tyylilajiltaan Verjnuarmu on, öh, perusheviä. Soitanta on raskasta – lähimmät assosiaatiot soitto-otteesta viittaavat jonkin verran Göteborgin suuntaan, sen verran raskasta on ilmaisu. Laulussa taas liikutaan ilahduttavasti reippaasti laajalla skaalalla; välillä deathmaisempaa korinaa, välillä kovaa ja melkein korkealta. Onpa taustalaulajana vieraillut jopa ’Hietalan poeka’. Kokonaisuudessaan kappaleet ovat hyvin tehtyjä ja joissakin, kuten Noetavaenossa ja Tuljmyrskyssä, on äärimmäisen tarttuva kertosäekin. Sanoitukseltaan liikutaan hevikliseisellä alueella: kappaleet käsittelevät sotimista, piruja ja perkeleitä. Muutenkin levyä voidaan pitää jonkinasteisena kunnianosoituksena kaikelle aiemmin tehdylle hevimusiikille.

Niin, se huumori. Tokihan savon murre on hauskan kuuloista, mutta muilta osin huumori ei ole aivan niin ilmeistä, sillä vaatii jonkinlaista genretuntemusta huomata, että sanoituksissa yhdistellään varsin taitavasti erilaisia hevikliseitä.

Dinosauruksen jälkeiset CMX-levyt ovat noudatelleet samaa reseptiä: sopivassa skaalassa tummaa äkäistä runttausta, sitä perus-CMX-hidasta biisiä, kummia efektejä, pari iskelmäkertosäettä liikaa, hieman uutta ja riittävästi vanhaa.

Tämä kaava on onnistunut (vaikka ne iskelmäkertosäkeet voisi jättää väliin) ja tuottanut kolme neljän tähden levyä peräkkäin. Isohaara, Aion ja Pedot voisivat olla triplalevy, vaikka tekijät luultavasti ovat täysin eri mieltä.

Avaussinkku Uusi ihmiskunta on vilkaisu siihen, mikä myöhempien aikojen CMX:ssä on hyvää – kuinka olla radioystävällinen, mutta silti riittävästi valtavirrasta luoteeseen. Tällä kertaa sinkkujen B-puolilla tyypillisesti ollut mättö on siirtynyt levyn puolelle: nimikappaleella on vahvat sukulaisuussuhteet Väkivallan moottoreihin.

Silti – miksi tämä levy piti aloittaa platan väsähtäneimmällä kappaleella?