Ruoska pisti ulos Radium-levyn. Täytyy myöntää, että selkeästi tämä on tarkoitettu jollekin muulle kuin minulle. Levyntäysi tiukkaa Rammstein-tyyppistä riffijunttausta ja suomenkielistä matalaa laulua yhdistettynä dancesynaan ei ole aivan meikäläisen juttu.

Kunnioitusta pitää kuitenkin antaa siitä, että joku rohkeasti tekee omannäköistään juttua ennemmin kuin sitä mitä kaikki muutkin. Ehkä myöhempien aikojen Waltarille on tilausta, kun tälle radiosoittoakin on saatu.

Mike Patton kun julkaisee jotain, menen ostamaan sen, niin se vain menee.

Tällä kertaa julkaisuvuorossa oli Fantômas. Suspended Animation on kalenterimuotoon tehty levy, jossa on ”30 miniature holidays in 43 minutes” eli 30 biisiä nimiltään huhtikuun ensimmäinen – huhtikuun 30. Sama meno kuin debyytillä, jossa oli 33 sarjakuvan sivua.

Koska tämä ei aukea, tämä on pika-arvostelu:

En ymmärrä tätä vielä, tulkaa kysymään puolen vuoden päästä. Samalta kuulostaa kuin debyytti, mutta onko se hyvä? En tiedä, nostan kädet ylös jo toisen kerran Fantômasin yhteydessä. (Edellinen, Delirium Cordia ei tosin ole auennut vielä.)

Katson ymmärtäväni aika hemmetin hankalaakin musiikkia, mutta nyt täytyy antaa soihtu eteenpäin. Kertokaa te muut, onko tämä hyvä vai sekavaa harhailua.

Insult yllättää positiivisesti palaamalla. Insult oli ensitulemallaan ainoa suomalainen industriaaliviritys, josta pidin – ja itse asiassa ainoa, joka silloin 1994 sai minut levykauppaan.

Toisen tuleman soitinvalikoima on vähemmän sähköinen, jos näin voi sanoa junttakitaroista ja romumetallin paukutuksesta. Cracked EP:llä palataan vanhaan pistämällä uusiksi vuoden 1994 Mutant Puzzle -debyytin Insecticide ja Put on the Gagbit. Orgaanisempi uusintakäsittely tekee oikeutta kappaleille. Nimibiisi eroaa yllättävän vähän vanhasta materiaalista, kun soundit on päivitetty.

Nimibiisi Crackedin yhtye tarjoaa MP3-muodossa sivuillaan.

Vaikka industriaaliksi Insultia ei enää voi oikein sanoa, industriaalin ystävät varmasti löytävät Insultin kalkkeesta omansa.

Tämä lupaa hyvää toukokuussa tulevasta täyspitkästä.

Uusi 22-pistepirkko putosi käsiini.

Sekvensserimeininki on vaihdettu livesoittimiin. Lead-urkuakin kuullaan vähemmän. 22-pistepirkko on palannut juurille ja kuulostaa paremmalta kuin kertaakaan Rumble Cityn jälkeen.

”Levyllinen mukavia rallatuksia” on aika tarkka kuvaus siitä, mitä Drops & Kicksillä tapahtuu, vaikkakin vähän vähättelevä levyä kohtaan. ”Viiden tähden levyllinen hyväntuulisia biisejä” lienee oikeudenmukaisempi kuvaus tallennetusta.

Beckin äärimmäisenä teoksena monet pitävät Odelayta. Odelaylla tungettiin kaikki mahdolliset elementit tehosekoittimeen ja pistettiin Dust Brothersit tuottamaan.

Uuden Guero-levyn resepti on sama: kaikki mahdollinen sekaisin ja Dust Brothersit vääntämään biittejä. Tällä kertaa lopputulos on hieman hillitympi ja johdonmukaisempi kuin Odelaylla. Tämä ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia. Beckin menestysreseptiin kuuluu pieni kaaos.

Vaikka levy ei ole yhtä mutkikas kuin Odelay, se aukesi vasta monen kuuntelun jälkeen. Kaikki on paikallaan ja viimeisteltyä. Kaikki on juuri siinä, eikä melkein. Levyn biiseissä on selkeästi yhdenmukainen soundi, vaikka genrerajojen yli paukutellaan yhtenään.

Kohokohdiksi nousevat poikkeuksellisen beckmäinen avaussinkku E-Pro, hyväntuulinen Rental Car ja sokerinen Girl.

Onhan tuo taas väkivaltaisen hieno albumi, ei sille mitään voi. Myöhempinä päivinään Beck ei ole pahoja mokia päässyt tekemään.

Sokurihuuma palaa.

Useless Information EP tarjoilee viiden kappaleen verran voimapoppia ja kertoo, mitä tapahtuisi, jos Robert Smith söisi Prozacia tai jos Twisted Sister kääntyisi popiksi. C’mon Feel The Noise!

Tarttuvaahan tämä on. Heti kun ykkösradiohitti osuu kohdalle, levyt menevät kaupaksi kuin häkä. Aivan vielä täysosumaa ei tullut, mutta kaikki elementit ovat olemassa. Näen kristallipallossani radiosoittoa.

Lisäpisteitä pitää antaa ysäriretroilusta.

Tämä julkaisu avaa myös tulevaisuudessa legendaariseksi muodostuvan Kinkt Records -indielevy-yhtiön julkaisukatalogin.

Kuolleet Intiaanit lähettivät Puuluuranko-levynsä ruodittavaksi. 23.3. julkaistava Puuluuranko on ahkerasti keikkatyötä tehneen bändin ensimmäinen täyspitkä.

Kuten useimmat omaleimaista musiikkia tekevät bändit, uskon, että myös Kuolleet Intiaanit eivät halua tulla verratuksi kehenkään, mutta roktoimittajat pirullisesti juuri sitä tekevät kuvaillakseen heitä. Niin tapahtuu tässäkin artikkelissa.

Kuolleet Intiaanit eivät voi välttää vertailuja Sielun Veljiin, Maj Karmaan ja kaikkien eksentrikkojen suosikkiin Mr. Bungleen. Eivät lainkaan huonoja vaikutteita, jos minulta kysytään.

Omaleimaisuutta bändiltä löytyy kuitenkin siinä määrin, että Kuolleilla Intiaaneilla on potentiaalia kulttisuosioon. Mutkia ei tällä levyllä ole vedetty suoriksi, vaan pikemminkin kahta pahempaan solmuun. Temppuilu kuitenkin paikoin kostautuu, paketti ei yksinkertaisesti pysy kuuntelijan korvissa kasassa. Levyllä on paljon hienoja hetkiä ja vielä enemmän potentiaalia. Odotan seuraavaa levyä innolla.

Levyjulkaisun myötä heidän saitillaan kerrotaan nähtävän web-TV:ssä kaikista biiseistä musiikkivideot. Jännä nähdä, mitä on nähtävissä.

Shred on ehtinyt kolmanteen julkaisuunsa. Maniac EP:n kappaleet ovat ehkäpä kypsintä tavaraa mitä bändi on levyttänyt.

Levy paahdetaan läpi melkoisella energialla. Kappaleet on silti jaksettu rakentaa huolella ja koukkuja löytyy muualtakin kuin kertosäkeistä. Biisikolmikosta ei nouse mikään ylitse muiden, kappaleet ovat kuin samaa sarjaa. Pidemmän päälle samankaltaisuus saattaisi syödä kappaleiden tehoa, mutta näin tiiviin paketin kuuntelee läpi uupumatta.

Soundipuolelta ei juuri valittamista löydy. Rummut kuulostavat hyviltä, etenkin vahvalla kaiulla varustetut tomit jytisevät komeasti avausraidalla. Kitaroiden soundi kuulostaa paikoin aavistuksen kliiniseltä. Lisäksi laulut jäävät muutamissa kohdissa vahvojen kitaroiden alle. Pienet makuasiat eivät kuitenkaan jää mieleen kummittelemaan, sen verran vahvoja biisejä levy pitää sisällään.

EP sisältää biisit You’re the end of the world, Maniac sekä In mind ja niitä voi kuunnella bändin vastikään uudistuneilla kotisivuilla.

Olen maistellut ajatusta, että kaikella olisi kulta-aikansa. Helsingin arkkitehtuurilla se oli 1800-1900 luvun vaihteessa, Ruisrockilla 90-luvun puolivälissä, George Lucasilla alkuperäisten Star Warsien aikaan, musiikilla yleisesti ottaen 60-luvun lopussa ja 90-luvulla, Black Sabbathilla Ozzyn vuosina, Röyhkällä 1990-1993 ja CMX:llä Aurinko-Aura-Rautakantele -akselilla. Kulta-ajan jälkeenkin tulee paljon hyvää ja suosittua, mutta kaikkea sen jälkeen verrataan kulta-aikaan.

YUP:lla tämä kulta-aika oli albumien Toppatakkeja ja Toledon terästä ja Homo Sapiens paikkeilla. Silloin sointi oli rosoinen ja kannet piirrettyjä.

Kuinka ollakaan, Keppijumppaa-pitkäsoittoa enteilevä uusi Minä en tiedä mitään -EP on paluu kulta-ajalle. Soundi on edellislevyjä rosoisempi. Kokoelmalevyllä olleiden kolmen uuden biisin tapaan analogistudiotekniikkaa hehkutetaan levynkansissa ja jopa ulkoasussa on palattu valokuvatekniikasta Homo Sapiensille ilmeen antaneisiin Ville Pirisen rujoihin piirroksiin. Tämä on lupaavaa. (Tiedän tosin ainakin yhden Roklinnun lukijan, joka suosisi ennemmin valokuvia.)

Tässä neljän biisin muodossa resepti toimii. Täyspitkä vastannee lopulta siihen, voiko kulta-aikaan palata. Luottavaisin mielin voi odottaa, koska YUP:ltä ei ole koko suomenkielisellä levytysurallaan ainuttakaan floppia tullut, vaikka vuoden 1998 Outo Elämä ei aivan soundeiltaan kaikkia miellyttänytkään.

Voiko kulta-aikaan palata?

Muutaman vuoden kasassa ollut Dramatuner on julkaissut toisen demonsa. Bändi seikkailee raskaan rokin ja progen maisemissa. Esimerkiksi Kingston Wall ja Tool tulevat helposti mieleen bändin kappaleita kuunnellessa. Vaikuteet kuuluvat selvästi, mutta soittoa ei sinänsä voi moittia. Rumpujen tarkka komppi ja tiukat fillit ja kitarat pelaavat hyvin yhteen.

Laulajan ääni sopii bändin soundiin. Englannin ääntämys on suomalaisille usein heikko kohta ja aivan puhdasta suoritusta ei kuulla nytkään. Homma ei onneksi häiritse kuin paikoin. Taustalaulut täydentävät onnistuneesti Ephemeral ja Knee Deep -kappaleita.

Demolla on hyvää rytmittelyä ja energiaa. Pitkät biisit tuntuvat selkeästi sopivan bändille, eivätkä yli viisiminuuttiset Ephemeral ja Knee Deep saa kuuntelijaa kyllästymään. Lyhyimmän biisin Uazin intro tuo kummasti mieleen YUP:n, mutta muuttuu sitten astetta raskaampaan suuntaan.

www.dramatuner.com