Nyt liikkuu vahvoja huhuja siitä, että Type O Negativen Peter Steele olisi kuollut sydänkohtaukseen.
Mitään virallista ei ole vielä kuultu, mutta nämä tyypit ovat sellaisia, että saattaisivat tehdä julkisuustemppuna moisen muuvin – kuten ovat jo kertaalleen tehneetkin.
Katsotaan, mitä virallisesti sanotaan.
Vahvistus tuli. Peter Steele on kuollut.
Ks. myös Hesarin uutinen, joka avaa tätä artikkelia enemän.
Yhdysvaltalainen Type O Negative ei epäonnistunut pahasti Tampereella järjestetyssä Sauna Open Air -metallifestivaalilla perjantaina. Yhtye oli perjantain pääesiintyjänä.
Type O Negative aloitti lupaavasti, mutta muutaman kappaleen jälkeen siirryttiin myös hyvin toimineeseen yleisöä kosiskelemattomaan hittisinkkujen ulkopuoliseen maailmaan, josta lopuksi palattiin hittikavalkadiin, joka sekin toimi erinomaisesti.
Olivatko syynä tekniset ongelmat, jotka saivat laulaja-basisti Peter Steelen tunnelman Type O Negativelle asianmukaiseksi? Vai hyväntuulisuus? Liian vähän alkoholia? Joka tapauksessa Type O Negativen konseptiin kuuluu pienieleisyys.
Hesarin kuvassa ei ole kuvatekstistä poiketen kitaristi Kenny Hickey Sauna Open Airin lavalla. Kuvassa ns. sähköbassona tunnettu nelikielinen soitin on yhtyeen basisti Peter Steelen käsissä, kuten olettaa saattaa.
Edit jälkeenpäin: Tämä jäbä pyyhki siellä lavalla keikan loppuvaiheessa. En tiedä miksi. Olisin bändinä valinnut toisin.
Type O Negative on myöhempinä päivinään ollut vähän kuin Ramones, AC/DC tai Motörhead. Kun uusi levy tulee, se on aika taatusti sellainen, josta vannoutuneet omalaatuisen soundinsa fanit pitävät, ei kovin paljon uusia ystäviä tuo ja on taattua laatua, vaikkei piekse kulta-ajan parhaita levyjä. Tyylissä tehdään korkeintaan pieniä hienosäätöjä.
Uusi levy tuli. Ylläri! Se on aika lailla samaa kamaa kuin edellinen levy. Silti, kaava toimii edelleen. Gootti-Beatles ja slo-mo-Black Sabbath kuulostaa edelleen yhtä tuoreelta kuin 1993.
Tervehdin ilolla sitä, että lopultakin bändi on päättänyt jättää ambienttimeluraidat varsinaisten biisien välistä pois ja keskittyy olennaiseen. Tässä olennaista on loistava biisinkirjoitus ja melodiantaju. Jos biisejä ei rakentaisi kantaviksi, kuka jaksaisi yli 70-minuuttista levyä, jossa ollaan koko ajan yhdessä ja samassa synkässä tyylissä ja jonka lyhimmät biisit ovat reilun neljän minuutin biisejä ja pisimmät vartin pläjäyksiä?
Jos biisit kääntäisi duuriin ja nostaisi monta sävelaskelta, ne voisi pilkkoa moneksi hienoksi Beatles-popbiisiksi. Tämän valossa ei ole ihme, että tämä Drab Four nyökkää These Three Thingsin loppusoolossa enemmän kuin vähän Hey Judelle.
Silti jokaisen tällaisen jälleen kerran hyvän, muttei erinomaisen levyn jälkeen jää miettimään, kuinka moneen levyyn bändillä vielä riittää paukkuja, kun uutta Bloody Kissesiä ei synny?
Roklintu 
